Prologi

Musta Jaguaari katseli, miten savu alkoi kohota viidakon laidalla. Hyvä. Miehet olivat onnistuneet tehtävässään, vaikka ei hän toki ollut sitä epäillyt. Pari heistä vain oli ollut sairaana ja päällikkö oli ollut sen vuoksi huolissaan. Jaksaisivatko he? Kuolisivatko, kuten niin moni muukin? Musta Jaguaari kääntyi hitaasti ympäri ja aloitti raskaan vaelluksen kotiinsa.

Vanhoja raunioita. Hän ei enää koskaan palaisi tänne. Sairaus oli runnellut heidän heimonsa, valkoisen miehen sairaus, eikä mikään olisi enää entisellään.

Heiltä oli viety kaikki, ihan kaikki, paitsi oma arvokkuus. Pyhät paikat eivät merkitsisi tämän jälkeen yhtään mitään. Oli kuitenkin yksi paikka, jossa hänen olisi pakko vierailla vielä ennen lähtöään.

-Puiden jumalatar, rakas äitisemme, näytä vielä kerran kasvosi arvottomalle palvelijallesi, jotta voin sanoa hyvästi.
Puu alkoi natista ja sen kylkeen ilmestyivät hitaasti kasvot, joissa oli vinot silmät, suora nenä ja kasvojen sivuilla näkyivät suipot korvat. Musta Jaguaari lankesi polvilleen ja katsoi maahan. Hän ei ollut uskonut, että Memma todella näyttäisi itsensä hänelle.
-Musta Jaguaari, päälliköiden viimeinen,
jumalatar tervehti ja ääni oli pelkkä huokaus, kuin tuuli puiden lehdissä.
-Me olemme lähdössä. Meitä on kuollut niin paljon. Meidän pyhät esineemme on viety. Emme voi elvyttää enää ketään henkiin, emme parantaa, emme palvoa. Olen pahoillani jumalatar, olen epäonnistunut.
-Minä haistan savun. Aika on tullut.
Musta Jaguaari tiesi, että Memma häviäisi aivan juuri, joten hänen oli kerrottava viestinsä nopeasti.
-Me onnistuimme piilottamaan Jaguaarin kyyneleet,
hän henkäisi hätäisesti.
-Olet tehnyt hyvin poikani. Mene rauhassa.
-Minne sinä menet?
-Sinne, missä minä aina olen ja olen aina ollut. Hyvästi Musta Jaguaari.
Vanha päällikkö jätti naamionsa puun juurelle. Se saisi palaa siinä, kadota, kuten kaikki muukin tärkeä oli kadonnut. Tämän hän sai valita kuitenkin itse.

Raskain askelin Musta Jaguaari käveli takaisin kylään. Kaikki, mitä hänen heimostaan oli jäljelle, odotti häntä hänen oman kotinsa tuntumassa. Kaikki muut, paitsi ne muutamat, jotka sytyttivät viidakon.
Väki vastaanotti päällikkönsä järkyttyneenä, sillä tällä ei ollut enää naamiotaan. Heidän silmänsä seurasivat omien naamioiden aukoista ahdistuneina, miten Musta Jaguaari käveli viimeisen kerran kotinsa ovelle, otti vaimonsa syleilyynsä ja riisui tältä naamion.
-Riisukaa ne. Valkoinen mies ei anna meidän käyttää niitä kaupungissa ja täällä meillä ei ole enää mitään. Me lähdemme heidän mukaansa. Meitä seuraavat vaikeat vuodet enkä minä voi luvata teille mitään. En enää. Minä en pystynyt pitämään teitä suojassa, kuten minun olisi kuulunut. Jos te haluatte vaatia henkeni siitä hyvästä, katson sen oikeutetuksi. En nosta asettani teitä vastaan.
Päällikön sanojen jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus ja hetken aikaa puutkin olivat vaiti. Sitten yksi toisensa jälkeen tiputti naamionsa, lapset viimeisenä. Musta Jaguaari hengitti syvään. Hän oli hengissä eikä sitten paljon muuta. Hän keräsi kansansa rippeet ja aloitti vaelluksen kohti valkoisten leiriä.

Viidakko oli kuiva ja tuli kiirehti nopeasti eteenpäin. Mustan Jaguaarin takana metsä paloi, liekit nousivat korkealle ja söivät kaiken edetessään. Tuli oli ahne isäntä eikä kukaan yrittänyt pysäyttää sitä. Vuosien kuluessa metsä kasvoi takaisin, peitti entiset pyhät paikat, rikkoi heimon asumukset puskiessaan talojen läpi ja ympäröi vihreällä suojallaan menneisyyden, jota kukaan ei enää koskaan herättäisi.

**********

Näin alkaa uusi tarina Jaguaarin kyyneleet. Olen lisäillyt lukemiani, aktiivisia tarinoita lukuluetteloon. Tarinani saa lisäillä myös ja linkinvaihtoja saa ja kannattaa myös pyytää =)

Tämän prologin kuvat ovat netistä, kuten yhdestä kuvasta erittäin selkeästikin käy ilmi. Mietin hyvän tovin, että lähdenkö tekemään tätä osaa oikeasti kuvaamalla ja totesin sen käytännössä mahdottomaksi, joten päädyin tällaiseen ratkaisuun.

Tarinasta on tarkoitus tulla hyvin legacymainen. En etukäteen uskalla luvata tarinaa täysin legacyksi, sillä se ensinnäkin tulee alkamaan hieman toisenlaisella tavalla, kuin kuuluisi aloittaa. Kiitos tästä ideasta Mapelle =) En myöskään lupaa edes yrittää edetä kymmenenteen polveen. Ehkä sinne asti mennään, sitä en vielä tiedä, mutta tarina saa nyt edetä omalla painollaan.

Tervetuloa lukemaan ja toivottavasti viihdytte matkassa!

-Arwen