23. Everybody hurts

Everybody hurts - R.E.M.

"When your day is long and the night

the night is yours alone.

When you're sure you've had enough of this life

well hang on.

Don't let yourself go

'cause everybody cries

and everybody hurts

sometimes."

-Sä et nykyään auta enää missään! Et missään! Joo, teet hei ruokaa sillon tällön ja leikit lasten kanssa, mut hei, täällä on paljon muutakin! Mä hoidan kaikki tiskit ja pyykit, mä siivoon kämpän! Mä oon ku joku ilmanen palvelija! Sä teit mun kanssa sopimuksen, että seksiä vastaan sä lopetat juomisen. No ei sitä seksiäkään oo ollut ainakaan vuoteen! Vuoteen! Onko susta tullu impotentti?!

Aina tämä sama meteli ja mitä enemmän Flo huusi, sitä vähemmän häntä halusin.
-Huuda toki enemmän, niin sehän korjaa tilanteen,
mutisin. Tosiasia oli, että lasten synnyttyä en vain enää halunnut Florencea. Intohimo oli kuollut. Poissa.

-Voi vittu kun sun kanssa ei voi ees riidellä! Totta vitussa mä olen turhautunut! Mä olen nainen! Aikuinen nainen! Ja mulla on vittu aikuisen naisen halut!

-Nyt tuli vähän liian monta vittua. Siistihän suusi,
kivahdin. Olisimme varmaan jatkaneet riitelyä ellei ovelta olisi kuulunut koputus. Astuin ulos hämmästyneenä, sillä oven takana ei ollut ketään. Sitten näin pihalla vaalean miehen.

-Robin? Robin Blackmoor,
vieras kysyi ja epäluulo nosti päätänsä.
-Kuka kysyy.
-Mä olen Marshall. Marshall Cameron. Sun veli. Tai no, velipuoli.
Ällistyin ensin sanattomaksi, sitten kävelin halaamaan häntä.

-Marshall. Miten sä olet täällä,
kysyin totaalisen äimistyneenä.

-No... mulla kävi sillä lailla vähän ohrasesti, että äiti kuoli ja mun isäpuoli heitti mut ulos talosta. Mä oon aika lailla nyt kahden kämpän välissä. En oo vielä siis löytänyt sitä uutta.
-Tietenkin sä muutat tänne,
sanoin välittömästi. Ei tullut edes mieleeni epäröidä. Vaikka Marshall ei ollutkaan kasvanut kulttuurimme vaikutteiden alla, hän oli verenperinnöltään blackie, joten en olisi koskaan kääntänyt hänelle selkääni, vaikka hän ei olisi ollut edes veljeni.

-Ki-kiitos,
Marshall sanoi ja meni vakavan näköiseksi. Ensimmäisen kerran näin täydellisen yhdennäköisyyden isäni kanssa.

Lähdin kävelemään taloa kohti ja katsoin jälkeeni. Marshallin kasvoilla oli erikoinen ilme ja arvelin sen johtuvan siitä, että vieraanvaraisuutemme oli niin ehdotonta.
-Tuu. Tule nyt. Tuu tapaamaan mun vaimoa ja lapsia.
Lopulta hän alkoi hymyillä, hitaasti, luottavaisesti, ja asteli perässäni letkein askelin. Hän toi mieleeni äkkiä saalistavan leijonan ja tarina alkoi välittömästi kehkeytyä päässäni. Esittelin hänet pikaisesti Florencelle ja ryntäsin sitten koneelle.

Florence:

Marshall tuli pahimmalla mahdollisella hetkellä. Tai miten sen nyt ottaa. Meillä ei ollut Robin kanssa hyviä hetkiä ollutkaan sitten Lancen syntymän.
-Miten tää talo toimii,
Robin velipuoli kysyi iloisesti.

-Haluutko, että vastaan sulle vai että vastaan rehellisesti?
Mies oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
-Mennään ulos. Sulla on selvästi asioita sydämellä.
Ja me menimme ulos. Kävelimme rantaan ja minä puhuin. Puhuin sydämeni kyllyydestä ja Marshall kuunteli. Hän tarttui minua kädestä kun itkin, pyyhki kyyneleitäni, ja tunsin häneen vaistomaista vetoa. En yllättynyt siitä, monestakaan syystä. Ensinnäkin hän oli Robin veli. Sama verenperintö. Siksi toisekseen, Rob ja minä emme todellakaan olleet harrastaneet seksiä sitten Lancen syntymän ja vaikka olin huutanut, että sitä ei ollut ollut ainakaan yli vuoteen, todellinen luku oli neljä vuotta, yksitoista kuukautta ja kymmenen päivää. Sisälläni oli automaattinen laskin. Marshall oli lämminsydäminen mies ja aikojen kuluessa hän kertoi oman tarinansa. Kasvu luonnehäiriöisen äidin lapsena ei ollut ollut helppo ja se oli jättänyt häneen syvät haavat. Mies ei ollut sen takia ikinä seurustellut ja myönsi suoraan olevansa edelleen koskematon. Jostain syystä asia kiehtoi minua suuresti.

Pitkiin aikoihin ei kuitenkaan tapahtunut mitään. Me halailimme kyllä, useinkin, sillä kumpikin meistä tarvitsi läheisyyttä, jota muualta ei saanut. Sitten erään todella suuren riidan jälkeen olin juossut yläkertaan itkemään ja Marshall seurasi perässä. Hän halasi minua jälleen, mutta tällä kertaa värinä välillämme oli erehtymätön.
-Mä olen niin pahoillani sun puolesta Flo,
hän sanoi ja tunsin parran liikkuvan ihoani vasten hänen puhuessaan. Aloin vapista enkä kyennyt peittelemään sitä.

-Älä pelkää Flo. Mä en satuta sua ikinä,
hän sanoi ja parta raapi ihoani uudestaan. Kastuin läpimäräksi ja rinnapääni kovettuivat ja huusivat kosketusta.

-En mä pelkää sua,
sanoin hänelle ja hänen kätensä laskeutuivat kuin itsestään vyötärölleni, koskettivat ihoa ja sävähdin tulikuumaksi kauttaaltaan.

Silmäni heijastelivat tuntemuksiani.
-Flo, mun täytyy mennä,
Marshall sanoi tukahtuneesti ja tunsin, että hänellä seisoi.
-Älä mene. Ole niin kiltti,
kuiskasin epätoivoisesti.
-Flo.
-Älä mene. Älä mene.
-Mä en pysty enää estämään itseäni,
hän kirahti.

Liikuimme yhtä aikaa lähemmäs toisiamme, huulet etsivät kiihkeinä toisiaan ja työnsin kieleni hänen huuliensa väliin. Marshall veti minut tiukasti itseään vasten ja aloimme hitaan ja kiduttavan keinumisen lantio vasten lantiota kohti vuodetta. En olisi kyennyt enää lopettamaan, en mitenkään. En vaikka taivas putoaisi.

Varovasti Marshall laski minut vuoteelle ja tuli viereeni. Hän oli ihanan epävarma ja samalla taivaallisen romanttinen. Hän pujotti sormensa sormieni lomaan, pitkitti suudelmia ja minä vapisin sekä rakkaudesta että himosta. Tunnustin viimein itselleni, että rakastan häntä ja kuiskasinkin sen hänelle. Hän kuiskasi käheästi rakastavansa minua.

Sen jälkeen hänen huulensa liukuivat kaulani herkälle iholle ja parta raapi sitä kiihottavasti. En kyennyt pidättelemään vaikerrustani ja jostain hämärän rajamailta kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sisään. Toivoin, että se on Robin eikä kumpikaan lapsista, mutta en kyennyt keskittymään mihinkään muuhun kuin huuliin ja kieleen, joka nyt pyöri rinnapääni ympärillä. Ovi kävi uudestaan ja sen jälkeen me rakastelimme enkä välittänyt enää, vaikka koko maailma kuulisi sen. En ollut koskaan ennen sitä kokenut vastaavaa mielihyvää ja täyttymystä, jonka Marshall minulle toi.

Istuin syömässä. Olin vihainen ja kylmä yhtä aikaa. En ollut yllättynyt siitä, että vaimoni etsi itselleen seksiseuraa ja tietyllä tapaa olin jopa toivonut sitä. Olisin voinut katsoa tilannetta läpi sormien, jos se toinen mies ei olisi ollut velipuoleni. Se jos mikä sai vereni kiehumaan.

 Flo tuli alakertaan suihkunraikkaana. Silti haistoin hänestä Marshallin ja vihani räjähti.
-Sä olet huora,
sähähdin.

-Anteeksi mitä,
Flon silmät laajenivat teevadin kokoisiksi.

-Huora. Lutka. Portto. Sä viettelit mun veljeni tämän katon alla, sun tyttären tulevassa huoneessa. Mitä muutakaan se tekee susta kuin huoran.

-Mä en vietellyt ketään. Me oltiin molemmat tässä ihan yhtä osallisina, ihan kuten säkin olet omalta osaltasi. Jos sä et olis kyvytön impotentti, niin tätä ei olis koskaan tapahtunut!
Riitamme jatkui vielä hyvän tovin ja Marshall kuunteli sitä kauhistuneena. En osannut olla hänelle vihainen vaan kohdistin kaiken raivoni vaimooni. Lopulta riita päättyi siihen, että he pakkasivat tavaransa sekä Lucindan tavarat ja poistuivat talosta.

**********

Tässä osassa monia satutettiin ja monia sattui. Robin ja Flon avioliitto ei kestänyt pitkään ja saimme vihdoin nähdä Lucasin muutakin jälkikasvua. Messiah on jossain San Myshunossa ja muistaakseni naimisissa sekä perheellinen. Voin toki muistaa väärinkin.

Marshall on vanhempi, murtunut ja herkkä mies. Sen vuoksi hän oli poikkeuksellinen maaperä Flon purkaa pettymyksensä. Kiltti Marshall rakastui naiseen nopeasti ( näin kävi pelissäkin, ei pelkästään tarinassa ja se oli hämmentävää, sillä en pyrkinyt luomaan heidän välilleen romanttista suhdetta ) ja Flo taas löysi Marshallista sen, mitä hän ei Robista saanut, enkä puhu nyt pelkästä seksistä =D

Robin ja Lance jäivät kahdestaan asumaan isoa taloa. Miten veikkaatte Robin ottavan tämän käänteen vastaan?