6. Wicked game

Wicked game, Chris Isaak

Olin syyttänyt ja ruoskinut itseäni koko automatkan takaisin kotiin, ja se on pitkä matka tehdä molempia. Kärsin hirvittävistä syyllisyydentunnoista ja varovasti astuin ovesta sisään. Rachel ei kuullut saapumistani ja häpesin hirvittävästi nähdessäni hänen kauniisti kaartuvan vatsansa. Hän kantoi kehossaan meidän yhteistä lastamme. Minun lastani. Mieleni teki itkeä. Tunsin itseni hirviöksi.

Kävelin hänen perässään parvekkeelle ja Rachel äännähti hämmästyneenä kuullessaan oven avautuvan. En uskaltanut sanoa sanaakaan, en antaa hänen katsoa itseäni silmiin, joten kävelin suoraan hänen luokseen ja vedin kiihkeään suudelmaan. Tunsin hänen ihonsa muuttuvan kuumaksi. Miksi ihmeessä hän oli kieltänyt tämän minulta näin kauan?

Huuleni hakeutuivat hänen kaulalleen. Nuolin, suutelin ja purin hänen herkkää ihoaan ja Rachel valitti.
-Mennään sänkyyn,
sanoin ja vedin hänet perässäni yläkertaan. Rakastelin häntä lempeästi ja varovasti ja yritin parhaani mukaan sulkea silmistäni Juliettan, tämän himosta kosteat silmät ja lantion, jonka nousi liikkeitäni vastaan samalla raivolla, jolla itse häntä taoin. Ymmärsin taisteluni turhaksi ja aloin purkautua Rachelin sisälle ajatellen toista naista. Inhosin itseäni vieläkin enemmän.

Aikaisin seuraavana aamuna soitin hänelle. Olin saanut tietää, että hän asui samassa kaupungissa.
-Meidän täytyy puhua,
sanoin esittelemättä itseäni Juliettan vastattua.
-Tule käymään. Näet samalla poikasi.

Olin kuin tulessa kävellessäni alakertaan. Löysin Rachelin keittiöstä.
-Mun täytyy lähteä käymään ulkona. Asiakas,
sanoin lyhyesti. Tästä se alkoi, valehtelu, tajusin ja päätin samassa, että tähän se myös loppuisi. En voisi jatkaa mitenkään näin.

-Sun selkää särkee,
totesin turhasti Rachelin venytellessä.
-Lapsi painaa kuin synti. Saisi tulla jo ulos,
hän voihkaisi. Kaikki oli perusteellisesti muuttunut ja mietin, voisinko koskaan päästä tästä syyllisyydestä eroon. Häpeäkseni tunnustan, että käytännössä pakenin ulos asunnosta.

Pieni vaaleahiuksinen poika, jolla oli minun silmäni. Rakastuin lapseen välittömästi.

En tiennyt mitä sanoa taaperolle, joten juttelin niitä näitä, kyselin päivästä, mitä poika oli syönyt ja sain vastauksia, joista en ymmärtänyt sanaakaan.
-Mitä haluaisit tehdä,
kysyin sitten.

-Leikkii,
poika vastasi varmalla äänellä ja sen sanan ymmärsin.

Nostin hänet käsivarsilleni, pyöritin ympäri, heitin ilmaan, annoin hänen ratsastaa minulla kuin hevosella.

Sitten Julietta tuli ja laittoi pojan nukkumaan. Katselin sillä välin ulos ikkunasta ja tein päätöksiä. Minun olisi lopetettava suhde Juliettan kanssa ennen kuin se edes alkaisi uudestaan. Tapaus Windenburgissa johtui vain minun surustani, humalatilasta, selitin itselleni.
-Poika nukkuu ja hoitaja tuli. Lähdetään,
Julietta sanoi.

Menimme puistoon istumaan, tai minä istuin, sillä jalkani eivät enää vain kantaneet. En pystynyt katsomaan Juliettaa. Hänen hajuvetensä ote säilyi ulkoilmassakin ja haava oli tuore. Muistin aivan liian hyvin, miltä hän tuntui ja miten hän vastasi intohimooni. Rakkauteni häntä kohtaan oli liian vahva, ylitsevuotava. Puristin reisiä sormillani pitääkseni ajatukseni kirkkaina.

-Oliko poika niin kauhea,
hän kysyi lopulta vähän hermostuneen oloisena.

-Rachel on raskaana,
möläytin ulos ja Juliettan ilme muuttui.

Hän istahti alas viereeni puhumatta.
-Olen tosi pahoillani. Mä en suunnitellut sitä mitä tapahtui ja se ei olis saanut tapahtua. Ei olis. Se oli niin väärin.
En pystynyt vieläkään katsomaan häntä pidempään. Itsehillintäni oli ohuen narun varassa ja pelkäsin sen napsahtavan poikki mikä hetki tahansa.

-Mä olen pahoillani,
Julietta kuiskasi ja nyt käännyin vilkaisemaan häntä. Hän katsoi poispäin, maahan, ja sydäntäni puristi. Tartuin hänen käteensä varovasti.
-Kaikki on mun syytä,
sanoin hänelle.

-Ei ole Lucas. Mä rakastan sua edelleen. Tosi paljon. Isä..
Hänen lauseensa jäi kesken ja samassa tajusin kaiken. Hänen isänsä oli toimittanut Juliettan pois, kieltänyt pitämästä yhteyttä. Julietta rakasti minua. Miten väärin kaikki olikaan? Miksi me emme olleet saaneet yhteistä elämää? Kipu sykki sydämeni tahdissa. Juliettan hento käsi kädessäni lähetti väreitä selkärankaani pitkin ja tiesin, että minun olisi irroitettava otteeni aivan hetimmiten.

-Julietta. Jules. Mä en... Me ei voida jatkaa. Ei näin. Se on väärin Rachelia kohtaan.
Anelin ja pelkäsin. Hän nosti suuret, siniset silmänsä minua kohti ja katsoi vakaasti.
-Mä ymmärrän. Silti... Mä en voi sille mitään, että mä kaipaan sua aivan järkyttävän paljon. Mä kaipaan sua niin silmittömästi, että se koskee,
hän kuiskasi käheästi ja se pieni lanka, joka piti mun tahtoa kasassa, katkesi siihen.

Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet suudelmaan. Tätä minä halusin. Juuri tätä. Julesia. Suutelimme ensin kevyesti, sitten yhä nälkäisemmin ja lopulta vein hänet katseilta piiloon puun taakse, riisuin housut ja nostin hänet syliini selkä puuta vasten, otin siinä ja huudot me tukahdutimme kiihkeisiin suudelmiin.

**********

Mahdollisuuksien mukaan yritän löytää osiin nimikkobiisejä. Aina se ei onnistu ja jos tarina jatkuu pidempään, kuten tarkoitus on, multa loppuu biisit joka tapauksessa kesken =D  Olen nyt menossa vahvasti vanhoissa "klassikoissa" mun omasta nuoruudestani. Nämä biisit ei ehkä ole sitä mun ominta musiikkia, joita tähän mennessä on kuultu, sillä mua itseäni viehättää hieman raskaampi poljento ;-) Näissä kuitenkin joko biisien nimi tai sen sanoma kokonaisuudessaan on tähän mennessä kertonut asioita, joita mä haluan sanoa. Siksi näin.

Voi Lucas, Lucas, minkä teit. Hänen itsehillintänsä on olematon ja häntä ohjailee hänen oma sydämensä sekä itsekkäät halunsa. Rachel on ainakin toistaiseksi tietämätön tästä kaikesta, vaan kuinka kauan?