27. Runaway train

Nyt mä sitten ihan erikseen varoitan lukijoita:

Kaksi seuraavaa osaa tulee olemaan erittäin, erittäin vaikeasta ja rankasta aiheesta. Pyrin käsittelemään asian mahdollisimman kevyesti ja alleviivaamatta, sillä tämä ei ole mulle itsellenikään helppo aihe. Kaikkea muuta. Kuka tahansa, joka tunnistaa kappaleen nimen tuosta otsikosta ja tietää itse kappaleen, ymmärtää jo mitä on tulossa. Mä itken itse joka kerta kuullessani tämän biisin. Niin nytkin.

Tarinaa jatkaa Lucinda.

Runaway train - Soul Asylum

"Runaway train never going back

wrong way on a one way track.

Seems like I should be getting somewhere

somehow I'm neither here nor there."

-Sä et vittu voi enää määräillä mua! Mä oon ihan täynnä tätä vitun paskaa!
-Siisti suusi!
-Ja vitut! Mä vihaan sua! Vihaan!

-Mä en jaksa enää sun kanssa! Sut on laitettava johonkin laitokseen!

Mutsi sai taas yhden drama queen kohtauksistaan ja mä totesin, että en tosiaan jää kuunteleen ja katteleen kun se itkee ja parkuu. Voi voi mutsi! On sulla niin vitun vaikeeta! Sano suoraan: sä toivot, että mä en olis koskaan syntynyt.

Menin istumaan joen varten. Satoi, mutta vitut siitä. Mä en välittänyt, vaikka kastuin. Siinä istuessani mun mielessä alkoi pikkuhiljaa itää suunnitelma. Mä vittu karkaan! Mä lähen vittuun täältä! Kukaan ei halua mua! Ei mutsi, ei faija. Tunsin, miten kyyneleet yritti puskea mun silmiin, mut mä työnsin ne päättäväisesti takas. En vitussa itke!
Siltä istumalta mä lähdin ja jätin ihan kaiken. Mun känny oli jääny himaan, mut vittuako mä sillä enää tekisin. Tai koulukirjoilla. Kyl mä löytäsin jotain duunia. Meen vaikka strippariksi, pohdin itsevarmana.

**********

Viikkoa myöhemmin mä olin pääkaupungin liepeillä. Mä olin liftannut, matkustanut pummilla, nukkunu hylätyissä tönöissä ja asematunneleissa. Ja nyt täällä alko sataa lunta. Ensimmäisen kerran mä olin vähäisessä määrin epätoivonen.

Lähdin kävelemään laitureilta kaupunkiin päin. Mua väsytti. Ja oli kylmä.

Kahvila oli jo suljettu tossa matkan varrella, tajusin, mut eessäpäin oli puisto. Mä voisin bunkata hätätapauksessa vaikka siellä hetken aikaa.

Ei kauaa, mä aattelin, sillä en halunnu kuolla kuitenkaan.

Nopeasti mä vajosin kuitenkin syvään uneen.

-Mitä ihmettä sinä täällä nukut? Herää tyttö-parka, herää.

Joku puhu mulle ja mä olin aivan tokkurassa. En ymmärtäny mistään oikeen mitään.

-Et sinä voi nukkua täällä,
mies mun edessä sanoi kauhuissaan.

-Tule. Tule nukkumaan minun luokse. Mä lupaan, että en koske sinuun.
Hän ojensi kättään, näytti kiltiltä ja turvalliselta.
-Minun nimeni on Jayce. Jayce Madsen. Asun tuossa ihan vieressä. Pääset kylpyyn ja laitan sinulle ruokaa.
Hän puhu kirjakieltä ja se kuulosti musta tosi erikoiselta.
-Okei. Yks yö. Kiitti,
myönnyin, muka vastahakoisesti, mutta tosiasiassa mä olin helvetin tyytyväinen. Pääsisin sisälle lämpimään. Mä miettisin sitte huomenna mitä ja minne mä jatkan. Tiedä vaikka tää laupias samarialainen antais mulle vähän fyffee?

-Täällä alakerrassa on sauna. Jos haluat, voit käydä siellä tänään,
Jayce sanoi. Katsoin saunaa epäröiden ja mua hirvitti, että sen ovet oli suuret ja lasiset. Kuka tahansa ohikulkija näkis sinne sisään.
-En mä tarvi. Kiitti.

Me noustiin toiseen kerrokseen.
-Asun tässä,
se sano ja avas tosi upeilta näyttävät ovet.

-Voisit tosiaan mennä nyt ensimmäiseksi kylpyyn.

-En mä oikein tiiä,
mutisin. Mua hävetti. Äkkiä mä en tuntenu olooni yhtään varmaksi. Ei toi ollu muuttunut miksään, mut jotenki.. en tiiä. Jokin.

-Olen tosi pahoillani, mutta sinun on vähän niinkuin pakko,
se sanoi mulle naureskellen hyväntahtoisesti ja jatko:
-Sinä haiset. Siitä taitaa olla aikaa kun olet viimeksi käynyt kylvyssä? Ai niin, suihku on rikki.

Mä myönnyin ja kävelin kylppäriin. Sitten mä aloin uudestaan arastella.

Ensinnäkin: siellä oli seinän täydeltä peliä! Mikä vittu tätä kaveria vaivas, kun sillä oli peilejä joka puolella?

Toisekseen: tää. Kylppärin yks seinä oli pelkkää ikkunaa. Olihan siinä toki toi takka edessä eikä Jaycea näkyny missään, mut... Nuuhkasin itteeni ja mun oli pakko myöntää, et Jayce oli oikeessa. Mä en haissu. Mä lemusin.

Laskin kylpyammeeseen veden, kaadoin hyväntuoksuista vaahtoa. Riisuin nopeasti ja livahdin pikaisesti ammeeseen. Ai vittu tää tuntu hyvältä! Mä unohdin ihan täysin, että yks seinä oli pelkkää ikkunaa ja pesin itseäni antaumuksella.

Ikkunan toisella puolella Jayce katseli peseytyvää tyttöä. Mikä namu! Hiukset oli hirveän väriset, mutta se olisi muutettavissa. Hän tunsi jo, miten hän pullisteli housuissaan. Tytön rinnat oli jo kuin aikuisella, mutta muuten... 

**********

Tällä kertaa en aio kysyä mitään, sillä jokainen lukija ymmärtää jo, mitä on tulossa. Miksi halusin kirjoittaa näin vaikeasta aiheesta? Koska vaikeistakin aiheista on kirjoitettava joskus, aiheista, jotka saavat kirjoittajankin itkemään. Ja koska Jaguaarit itkevät ( sekä nyt kirjoittajakin ). Heillä kaikilla on jokin tarina, heillä on omat vaikeutensa ja tämä on näistä vaikeuksista ehdottomasti vaikein. Lucindan tarina tulee olemaan aloitukseltaan rankin tarina ikinä, jonka olen kirjoittanut. Jatkossakin tulee vaikeita aiheita, moraaliltaan sellaisia, jotka eivät ole yhteensopivia minun itseni tai oman ajatusmaailmani kanssa, mutta haluan kirjoittaa niistä silti.

26. Why can't you see this boat is sinking?

Why - Annie Lennox

"Why can't you see this boat is sinking?

Let's go down to the water's edge

and we can cast away those doubts.

Some things are better left unsaid, 

but they still turn me inside out."

"These are the tears, the tears we shed.

This is the fear, this is the dread.

These are the contents of my head

and these are the years that we have spent

and this is what they represent

and this is how I feel."

Kun kuukautta myöhemminkään en ollut vielä nähnyt tytärtäni, menin lupaa kysymättä käymään naapurissa ja astuin ovesta sisään.

-Flo, mä olen oikeasti todella pahoillani menneistä, mutta eikö meidän olisi jo aika haudata sotakirveet? Mä haluan nähdä mun tyttäreni. Ole kiltti.

-Sä menetit oikeuden sun tyttäreesi jo kauan sitten,
hän sanoi kylmästi ja ylväästi ja miten, oi miten hyvin tunnistinkaan hänen äänensä.

-Flo, kyse ei ole mun oikeudesta vaan Lucindan.
Hän jäi hetkeksi haukkomaan ilmaa, sillä osuin kipeään kohtaan. Arvasin, että tämä oli ollut riidan aihe jo pitkään hänen ja tyttäremme välillä. Lopulta Flo kohautti kiukkuisesti harteitaan ja äyskäisi:
-Hän on takapihalla.

Löysin tyttäreni istumasta puutarhasta yksinään. Tunsin niin syvää surua ja onnea, että olin pudota polvilleni.

Otin nopeasti voimattomin jaloin viimeiset askeleet penkille ja istuin alas. Tyttäreni kääntyi katsomaan minua ja näytti hetken ällistyneeltä.
-Lucinda,
aloitin.

-Luka. Mä olen Luka,
hän ilmoitti kiukkuisesti.

Jaha. Tämä ei alkanut hyvin.
-Anteeksi. En tiennyt, että sä oot vaihtanut nimeä. Siitä on niin hirvittävän pitkä aika,
mutisin.
-Sä jätit mut. Jos mä olisin ollut poika, sä et olis jättänyt mua,
hän syytti ja kuulin kyyneleet hänen äänessään.

Mitään ajattelematta toimin vaistomaisesti ja vedin Lukan itseäni vasten.
-Rakas, rakas lapsi. Mä en ole hylännyt sua, en koskaan. Mä rakastan sua, ihan kuten sun veljeäkin ja mun suurin toive on, että sä tulisit käymään tuossa naapurissa.
-Naapurissa?
-Eikö äiti ole kertonut?
Olin järkyttynyt sydänjuuriani myöten, mutta yritin olla näyttämättä sitä.
-Kertonut mitä?
-Minä asun Lancen ja uuden vaimoni kanssa tuossa naapurissa. Luulin... odotin...
Änkytin. En tiennyt mitä sanoa.
-Mä tuun käymään heti huomenna!

Ja hän tuli. Hän ja Lance halasivat toisiaan varovasti ja siirtyivät sitten pelaamaan shakkia.
-Tää on aika... erilainen,
Luka totesi katsellessaan ympärilleen.

Laiton ruokaa, mutta kuulin heidän keskustelunsa. Niskavillani nousivat pystyyn tyttäreni todetessa veljelleen:
-Sä näytät olevan nätti poika. Tykkäätkö sä pojista vai?

-En, enkä tytöistä. Tytöt on ihan tyhmiä.
Lance ryntäsi omaan huoneeseensa ja jätin ruuanlaiton kesken. Tämä vene oli uppoamassa pahemman kerran ja en voinut ymmärtää, miten Florence ei ollut nähnyt tämän tulevan. Hän oli erottanut lapset tiukasti toisistaan, tyttäreni minusta, joten tilanne tulisi vaatimaan suunnattoman määrän aikaa ja energiaa enkä ollut todellakaan varma, pystyisikö mitään enää pelastamaan.

Kiitospäivän aamuna laitoin meille oikein kunnon juhla-aamiaisen. Steffie valitteli selkäkipua parilla sanalla ja katsoin häntä hieman huolestuneena.

Kesken koristelujen häneltä meni lapsivedet ja minulle tuli kiire tilata taksi.

Ilmoittautuminen sairaalassa kesti ja kesti ja olin jo lähellä huutaa vastaanottovirkailijalle, kun tämä vihdoin sai kirjattua Stefanien sisään.

Hänet kiidätettiin suoraan leikkaussalliin ja lääkärinämme toimi Miriam Benali.

Benali ilmoitti varsin pian, että yksi vauva näkyvissä ja otetaan ulos hetimiten.

Lily Blackmoor syntyikin melkein heti tämän ilmoituksen jälkeen. Olimme molemmat haltioissamme pienestä tyttärestämme, paapoimme häntä vuoronperään.

Stefanie ilmoitti, että hän haluaa lisää näitä kauniita vauvoja minulta ja hänelle epäominaiseen tapaan toimi varsin päättäväisesti ja vietteli minut ronskisti. Ei siinä ihan hirvittävän paljon viettelyä tarvittu, sillä vaimolleni olin aina valmis tuottamaan mielihyvää, jos kohta itsellenikin siinä sivussa.

Se syksy oli sateisin koskaan, joten meillä oli varsin paljon aikaa ulkoilun sijasta käyttää paitsi lapsiimme, myös toinen toisiimme. Olihan rakastelumme aina ollut lähes jokapäiväistä, mutta nyt siitä tuli asia, joka tapahtui aina, kun tilanne antoi myöden. Mitä enemmän rakastelimme, sitä enemmän odotimme sitä ja jokainen kosketuksemme oli äärimmäisen latautunut, ohimennen annettu sipaisu poskellekin.

-Mä ymmärsin, että sulla on mulle oikein jotain asiaakin,
sanoin lempeästi Lukalle hänen tultuaan käymään käyttäytyen kuin kissa pistoksissa.

-Isi, nyt kun me asutaan näin naapureina, niin voisinko mä muuttaa tänne sun luo,
hän kysyi. Se sattui, pahasti, sillä tiesin, että Flo ei ikipäivänä suostuisi siihen. En voisi kuitenkaan sanoa asiaa Lukalle.

-Kuule, kun meille on tulossa jonkin ajan päästä toinen vauva,
aloitin ja puhuin ihan totta. Ei se nyt ihan kohtsillään ollut tulossa, mutta tulossa kuitenkin. Lukan naama venähti ja näin yksinäisen kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen.

-Rakas, sä voit käydä mun puolestani täällä vaikka joka päivä. Ei tuosta ole pitkä matka. Saat tulla ihan milloin haluat,
lupasin ja pieni tyttäreni nyyhkytti sylissäni. Kirosin Florencen, kirosin itseni. Luka oli murheellinen meidän aiheuttamistamme syistä enkä voinut tehdä asialle mitään.

**********

Tämän osan jälkeen siis tiukempi aikahyppy teini-ikään ja tarinan jatkaja selviää ensi osassa.

Robin ja Lucinda pääsivät vihdoin yhteyksiin toisiensa kanssa, vaikka asiat eivät sujukaan kuten jälkimmäinen niiden haluaisi sujuvan. Rob on hyvin viisas ja aikuismainen jättäessään vanhempien riidat vanhempien välille, mutta tuoko se tulevaisuudessa ongelmia?

25. Delicate love

Delicate - Terence Trent D'Arby

"A delicate advance

a delicate retreat.

Delicately planned

delicate like peace.

 Delicate like touch

that's delicately brief.

Delicate like you and me."

Sinä iltana vesisade vihdon lakkasi, pilvet alkoivat liikkua kohti taivaanrantaa ja lempeä ilta-aurinko valaisi merta.

Sinä iltana hän tuli. Hän. Stefanie Vonnecut. Koko maailma pysähtyi hetkeksi, tervehdimme, ja linnut lauloivat jälleen. Rintani paisui käsittämättömästä onnesta ja olisin voinut itkeä.

Tuntui siltä, että olimme tunteneet toisemme aina. Puhuimme, loputtomasti, emme koskettaneet toisiamme kertaakaan. Kerroin menneisyydestäni kaiken, likaisimmatkin yksityiskohdat, eikä hän kavahtanut. Hän kertoi omansa ja ymmärsin miksi. Olimme molemmat haavoittuneita sieluja.

Hän jäi siksi yöksi ja aina siitä eteenpäin. Hän ei koskaan enää lähtenyt. Puhuimme varovaisin sanoin, tunsimme isosti. Hienovaraisin elein kerroimme rakkaudesta toisiimme ja minä ymmärsin, että en ollut todella koskaan aikaisemmin rakastanut ketään, kuten häntä rakastin. Pystyin vihdoin päästämään irti Kaitlinista. Pyysin häneltä anteeksi.

Lance otti Stefanien hyvin vastaan ja oli läsnä häissämme, jotka pidettiin hyvin pienellä osallistujamäärällä talomme puutarhassa.

Stefanie oli taiteilija, tietenkin. En tarvinnut rinnalleni piiskuria vaan toisen sielun, joka ymmärsi omaani. Hän maalasi taulun talosta, kertoi, että hän haluaisi muuttaa jonain päivänä kutakuinkin tuonnäköiseen taloon. Oli nähnyt sen unessa.

Minä kerroin hänelle, että tietenkin ja asia oli siltä istumalta päätetty. Etsin meille tontin ja löysin sen ex-vaimoni naapurista.

Talon rakentaminen vei vuoden, mutta siitä tuli juuri sellainen, kuin me halusimmekin.

Talon takapiha oli maalauksen takapihan kaltainen ja Steffie oli haltioissaan.

Tupaantulijaisiin kutsuimme naapurimme ja yllättäen Flo tuli isänsä kanssa.
-Miks Luce ei tullut? Missä se on,
kuulin miten poikani tiukkasi äidiltään.
-Lucinda on harratuksissaan ja hän haluaa nykyään olla Luka, ei Luce tai Lucinda.
-Flo,
Martin, Florencen isä, sanoi hiljaa, varoittavasti. Flon äänessä oli kärkäs sävy ja tunnistin sen liiankin hyvin.

Stefanie istui keittiössä pitämässä minulle seuraa. Hän oli halunnut siitä mahdollisimman maalaismaisen, rustiikkisen, kuten hän sanoi ja sitä se oli.

-Rob, minulla olisi yksi juttu,
hän sanoi hiljaa ja katsahdin häntä, luoden samalla arvostavan silmäyksen kodikkaaseen olohuoneeseemme.
-Kerrohan toki, vaikka taidan jo tietää.
-Tietenkin tiedät,
hän vastasi hymyillen ja katsoimme vain toisiimme, puhuen jälleen vähän, mutta tuntien paljon ja minä olin tuntenut sormillani, tässä uudessa talossa, että hänen vatsansa oli pyöristynyt hieman.

Makuuhuoneestamme olimme tehneet suuren, sillä halusimme sinne mahtuvan kaiken ja vähän enemmänkin. Rakastelimme usein, herkin sormin ja huulin, eikä sänky ollut välttämättä se paikka, jossa näin teimme.

Samoin kylpyhuoneemme oli erittäin suuri ja olin vähän huolestuneena kysynyt, että haluaako vaimoni todella kylpeä suurien ikkunoiden edessä. Hän ilmoitti haluavansa. Hänestä oli ihanaa kylpeä luonnonvalossa, nähdä ulos, joten annoin asian olla.

Kylpyhuoneessa oli myös ripaus naisellisuutta ja koristeellisuutta. Otimme toisinaan kylpyjä yhdessä ja silloin laitoimme suitsukkeen palamaan ja sammutimme kattovalot.

Stefanie omalla vastaansanomattomalla herkkyydellään ja avoimuudellaan pääsi Flon panssareiden läpi ja näin ex-vaimoni olevan hyvin hämmentynyt tilanteesta. Hän vältti mainitsemasta tytärtäni, tietoisesti. Luka, mietin itsekseni, mitä mahtoi olla tämän muutoksen takana?

-Isi, tuu peittelemään mut,
Lance pyysi ja minä menin.

Vaikka hän oli iso poika, hän halusi edelleen itsensä peiteltävän ja nukahtikin yleensä samoin tein.

Parin viikon päästä sain vihdoin mittatilaustyönä tehdyn työpöytäni ja kauan kaipaamani tietokoneen kaivettua laatikostaan esille. Sormeni syyhysivät jälleen kirjoittaa.

Minun kirjoittaessani Stefanie nautiskeli kylvyistään ja on sanottava, että elämämme oli hyvin rauhallista ja onnellista. Ensimmäisen kerran lapsuuteni jälkeen minulla oli tyyni olla.

**********

Tässä osassa saatiin jo vastaus edellisen osan kysymyksiin. Robin siis löysi kuin löysikin itselleen rakkauden, juuri sopivasti, sillä seuraava osa on viimeinen osa Robinista ja siirrymme sen jälkeen uuden sukupolven pariin. Tiedossa on jälleen hieman aikahyppäyksiä. Perijä on minulla jo tiedossa, ollut tosi pitkään, heti syntymästään lähtien. Tällä kertaa näin, sillä minulla on juonikuvio jälleen valmiina tulevalle sukupolvelle. Arvauksia: Lucinda vai Lance?