31. I get what I deserve

New divide - Linkin Park

"I remember black skies, the lighting all around me.

I remember each flash, as time begun to blur. 

Like a startling sign, that fate had finally found me

and your voice was all I heard, that I get what I deserve."

Maalasin ja kuuntelin samalla musiikkia. Vihdoin maalasin. Vihaisia tauluja, kuunnellen vihaista musiikkia.

Siksi en kuullut hänen tuloaan. En nähnyt häntä.

"There was nothing inside, the memories left abandoned.

There was nowhere to hide, the ashes felt like snow

and the ground caved in

between where we were standing

and your voice was all I heard, that I get what I deserve."

Minun näkökulmastani hän oli äkkiä siinä. Mies. Hyppäsin puoli metriä ilmaan ja nostin nyrkkini pystyyn. Kukaan ei satuttaisi minua enää. Tai ehkä satuttaisikin, mutta ei ilmaiseksi.

-Älä pelästy. Et kuullut kun huhuilin sua,
hän aloitti lempeällä äänellä.

-Kuka sä olet ja mitä sä teet täällä,
keskeytin hänet ja tiukkasin vastauksia syyttävällä äänellä. Tunsin, että pelko vapisi sielussani, mutta työnsin sen syrjään ja näyttelin karskia.

Hän on pelästynyt. Valtavan pelästynyt pieni tyttö. Pieni tyttö, joka on raskaana. Vaistomaisesti peräännyn hieman, sidon käteni tiukasti kylkiini kiinni. Hän yrittää urheasti peittää pelkonsa. Kerron hänelle rauhallisesti, kuin pillastunutta hevosta tyynnytellen, että olen Cael Fleming ja tuolla rannalla odottaa vaimoni Julia. Että asumme tässä lähistöllä ja olemme nähneet hänet useasti, aina yksin, ja olemme huolissamme. Hän tiuskii, että hän huolehtii kyllä itse itsestään. Se tekee minut entistä surullisemmaksi. Haluan auttaa häntä, mutta ennen sitä minun on saatava hänen luottamuksensa ja luulen, että se ei tule helpolla.

Mies kertoo olevansa rakennusalan ammattilainen, ilman töitä tosin tällä hetkellä. Sen vuoksi hänellä on aikaa, hänellä ei juuri ole muuta kuin aikaa, ja hän haluaisi auttaa minua kunnostamaan taloa. Vauvaa varten.
-Käy juttelemassa vaimoni kanssa. Hän vahvistaa sanani.

Kävelen hänen vaimonsa luokse jo ihan siksikin, että pääsen kauemmas hänestä. Miehestä.
-Cael taisi pelästyttää sinut,
Julia sanoo ja hänen äänensä on äidillinen. En tiedä miksi, mutta häneen luotan vaistomaisesti.
-Vähän ehkä,
mutisen ja rypistän kulmiani.

-Cael on oikeasti tosi rasittava, kun hänellä ei ole mitään tekemistä. Hän saa rakennustavaroita edullisesti ja tykkää juosta kirpputoreja ja muita vastaavia läpi vapaa-aikanaan. Meidän koti on katosta lattiaan asti täynnä tavaraa, joka oikeasti ei mahdu sinne. Ei ole mahtunut enää pitkiin, pitkiin aikohin, mutta aina tuo hamstraa lisää,
Julia huokaa ja huomaan pienen hymynpoikasen pyrkivän toiseen suupieleeni. Juttelemme pitkään ja jonkin ajan päästä myös Cael tulee paikalle, varovasti. Hän jää kauemmas ja he saavat lopulta taivuteltua minut harkitsemaan apua. Tosiasiassa olen epätoivoinen. Vauvan syntymä on lähestymässä ja olen täydellisen yksin. Tiedän, että taloa pitäisi kunnostaa, mutta en osaa tehdä sitä itse.

Niinpä Cael käy ensi alkuun koulupäivien jälkeen mittailemassa ja suunnittelemassa sekä aloittaa remontoimaan taloa. Vähän aprikoiden suostun lopulta antamaan hänelle vara-avaimeni, jotta remontti etenisi reippaampaa vauhtia.
-Oletko yhtään tuuminut minkälaista värimaailmaa haluat,
hän kysyi minulta yhtenä päivänä.

Istuin alas, jopa samalle sohvalle, ja se oli paljon minulta.
-Värimaailmaa? Kuule, ihan mikä tahansa käy, kunhan se ei oo lautaa,
vastaan vinosti hymyillen.

-Siis ei lautaa. Just kun mä olin ehdottamassa sitä sulle,
hän huokaa teatraalisesti ja saa minut naurahtamaan. Häkellyn vähän ja pakenen lopulta yläkertaan tekemään läksyjä.

Cael löytää tarjouksesta kohtalaisen neutraalia tapettia. Hän alkaa kantaa kotiini uusia huonekaluja vastustelustani huolimatta. Cael kertoo löytäneensä ne edullisella ja kunnostaneensa. Lopulta en jaksa enää vastustella, sillä kotini alkaa näyttää sievältä. Hän hioo ja öljyää vanhaa lattiaani. Siitäkin on tulossa kauniin värinen.

Keittiöön en ole antanut hänen puuttua ja siitä olemme käyneet lempeää kädenvääntöä.

Eräänä päivänä kotiin tullessani minua odottaa uusi sänky. Olen haltioissani.

Uusi kirjoituspöytäni näyttää myös paljon paremmalta kuin edellinen.

Lasketun ajan lähestyessä Julia ja Cael saapuvat vierailulle yhdessä ja he tuovat mukanaan vauvan kehdon. Ensimmäistä kertaa lapsi alkaa tuntua minusta todelliselta.

Tottakai olen tiennyt, että vauva tulee uloskin joku päivä. Vatsani on kasvanut ja olen tuntenut vauvan liikkeet jo pitkän aikaa. Siitä huolimatta kehdon näkeminen aiheutti kehossani humauksen lailla oivalluksen, että olen todellakin saamassa lapsen. Vieraiden lähdettyä kiiruhdan suihkuun, sekin Caelin asentama, ja yritän rauhoittua lämpimän veden alla.

Kuivatessani itseäni katselen tyytyväisenä ympärilleni. Olen tyytyväinen siitä, että uskalsin lopultakin luottaa tähän pariskuntaan. En tunne enää itseäni niin yksinäiseksi.

Juuri vähän ennen synnytystä kotiini saapuu vielä muutamia tavaroita. Cael kysyy, mihin haluan lastensängyn ja ilmoitan haluavani sen oman vuoteeni jalkopäähän. Varsinainen lastenhuone on vielä täysin kesken ja arvelen haluavani pitää lapsen jatkossakin lähelläni.

Pillahdan itkuun nähdessäni lasten lelun olohuoneen lattialla. Cael hieraisee niskaansa hämmentyneenä, mutta ei lähesty minua, vaikka arvaan hänen tahtovan halata minua. Olen kiitollinen siitä, että hän jää pienen matkan päähän, sillä luottamukseni on vielä hauras. Ääni minun päässäni kertoo edelleen, että saan ihan juuri sen mitä ansaitsenkin ja koska karkasin kotoa, ansaitsen vain rangaistuksia tuhmuudestani. Hänen äänensä. Aina ja ikuisesti.

**********

Tarinaan astui mukaan naapurissa asusteleva pariskunta, Cael ja Julia Fleming. Heidän myötään Lucindan koti alkaa näyttää jo huomattavasti asuttavammalta.

Seuraavassa osassa nähdään sitten jo tulevan sukupolven syntymä. Mitä luulette, kumpaa sukupuolta tuleva lapsi on?

30. Broken inside

Nobody's home - Avril Lavigne

"Her feelings she hides

her dreams she can't find.

She's losing her mind

she's fallen behind.

She can't find her place

she's losing her faith.

She's fallen from grace

she's all over the place.

She want's to go home

but nobody's home.

It's where she lies

broken inside.

With no place to go

no place to go, to dry her eyes

broken inside."

Joulun tullessa olin jo niin kotiutunut kuin se ylipäätään oli mahdollista. Syvä, ontto onkalo minussa kertoi joka hetki, että olin yksin. Kävin koulua, paikallista, mutta en jutellut kenellekään. Olin se outo tyttö risoissa vaatteissa, joka vain saapui paikalle, opiskeli, söi yksin ja lähti pois. Jouluna kuitenkin raahasin sisään kuusen ja koristelin sen arkusta löytämilläni koristeilla.

Katselin puuta mieli tyhjänä. Olin paketoinut tyhjiä laatikoita kuusen alle ja mietin miksi. Se oli niin typerää. Typerää ja tarpeetonta. Halusin kotiin. Halusin epätoivoisesti kotiin. Jopa äitini draamakohtauksineen olisi kelvannut nyt. Mutta sitä kotia ei enää ollut. Olin itse poistanut sen yhtälöstä karatessani, luottaessani kiltin näköiseen mieheen. Olin ollut typerä, typerä kakara!

Puhisten menin ulos ja korjasin sen sadon, joka talvella kasvoi.

Olin tyytyväinen romuluisen taloni ulkonäköön. Se näytti ihan yhtä raiskatulta kuin itse olin. Hirvittävää sanoa, mutta totta. En ansainnut parempaa.

Olin kuitenkin joulun kunniaksi vihdoin siivonnut märät sanomalehdet pois. Siirsin olohuoneen värikkään maton eteiseen.

Olohuoneeseen laitoin sen tilalle yhden taljoista. Kaksi muuta oli makuuhuoneessani.

Arvelin, että olisin kohta lukenut kaikki kirjat, jotka arkussa ja sen päällä olivat. En tiennyt mitä sen jälkeen tehdä. Ulkona oli maalausteline ja olin kyllä taiteellisesti lahjakas. Se oli peruja isältäni. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista halua luoda yhtään mitään.

Päivittäinen ruokani oli edelleen hyvin pitkälti nuudeleita ja kasviksia. Se oli edullista ja riitti täyttämään vatsani.

Yksinäisyys kalvoi minua koko ajan ja elin vaikean dilemman keskellä: tarvitsin seuraa, mutta en voinut luottaa. Menin ulos rakentamaan lumiukkoa. Ajattelin, että jos juttelisin sille, se auttaisi poistamaan hieman yksinäisyyden tunnetta.

Koristelin sen naiseksi, mutta en kyennyt avaamaan sille suutani. En edes sille. Pimeys laskeutui seisoessani siinä ja katsellessani tyhjänä kyhäämääni lumista kasaa. Nyyhkäisin.

-Lucinda,
joku sanoi ja pelästyin melkein irti ihostani. Käännyin ympäri, valmiina pakenemaan, ja näin talvitaaton.

-Lucinda -parka. Älä pelkää. Minä olen Talvitaatto, täysin sukupuoleton olento. Olen ehkä ainoa maailmassasi tällä hetkellä, jota sinun ei tarvitse pelätä.
Hänen sanansa eivät silti vakuuttaneet minua, sillä hän NÄYTTI vahvasti mieheltä.
-Minulla on sinulle lahja. Jätän sen tuonne portaille. En lähesty sinua. Ymmärrän, sillä minä tiedän kaiken. Ensi vuonna tähän aikaan sinun tilanteesi on jo täysin toinen. Usko pois.
Hän jätti lahjan, kääntyi pois ja katosi. Juoksin sisään napaten paketin ohimennen mukaani ja laitoin tuolin oven eteen. Vapisin rajusti. Sinä yönä en saanut unta.

**********

Kevään alkaessa tehdä tuloaan aloin kärsiä sitkeästä oksennustaudista.

Vessan puhdistaminen oli monta kertaa päivässä tapahtuva operaatio ja mietin, että minun olisi pitänyt mennä lääkäriin. En kuitenkaan halunnut. Siitä olisi seurannut kaikenlaisia kysymyksiä, joihin en halunnut vastata.

Viikonloppuna lähdin aamun oksentelun jälkeen nauttimaan keväisestä ulkoilmasta. Se helpotti pahoinvointia. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti. Lumi alkoi olla pehmeää.

Löysin kävellessäni vanhan konttitalon ja sen edustalla oli auto. Ihan oikeasti. Joku asui vielä surkeammin kuin minä!

Palaillessani hiljaksiin takaisinpäin ajatusteni mieleni pohjalla pyöri jokin ajatus, josta en aivan tahtonut saada kiinni.

Sitten äkkiä pysähdyin. Tajusin. Olin raskaana. Vatsani oli hieman pyöristynyt jatkuvasta oksentelusta huolimatta. Miten en ollut tajunnut? En voinut tietää olisiko lapsen isä Jayce vai Jon.

Voimattomana istahdin alas. Mitä minä nyt tekisin?

**********

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, kuinka moni teistä on spekuloinut Lucian, kuten häntä nyttemmin kutsutaan, mahdollisella raskaudella. Arvelisin kuitenkin joidenkin epäilleen tätä mahdollisuutta. Tänään on 25.1. eli olen varsin pitkällä jo näissä kirjoitustöissä.

Mitä Lucia tekee nyt? Pitääkö hän lapsen? Minullahan on tuo modi, niin raskauden keskeyttäminen ei olisi mahdottomuus sekään. Lucia on yksin, raskaus on saanut alkunsa raiskauksien seurauksena. Lapsi olisi ikuinen muistutus niistä. Nyt esitän vielä vaikeamman kysymyksen, johon ei ole pakko vastata: mitä sinä itse tekisit vastaavassa tilanteessa?

Uusi tarinablogi aloitettu:

Hiljaa laulaa ulappa

29. Solitude

Tämän osan nimikkokappale tulee mun syntymävuodelta. Se on erittäin melankolinen ja sopii tähän kyseiseen osaan ja sen tunnelmaan.
Kirjoitusasu vaihtuu puhekielisestä takaisin kirjakieleen. Puhekielellä oli tarkoitus luoda kuva Lucindasta varhaisteininä ja vaikka hän toki edelleen on teini, on hän kokemustensa myötä kasvanut. Ja puhekielellä kirjoittaminen oli yllättävän vaikeaa =D

Solitude - Black Sabbath

"My name - it mean's nothing

my fortune is less.

My future is shrouded

in dark wilderness.

Sunshine is far away

clouds linger on.

Everything I possessed

now they are gone."

Olin matkustanut aivan koilliskulmaan Simlandiaa, mahdollisimman kauas San Myshunosta ja Willow Creekistä. Olin jättänyt taakseni kaiken. Koko elämäni. Olin tehnyt sen karatessani kotoa ja kaduin sitä katkerasti. Suhtauduin Jaycen antamiin rahoihin ristiriitaisesti. Olisin halunnut heittää ne menemään, polttaa, antaa pois. Ihan mitä tahansa. Järkeni kuitenkin esti sen. Selviytymisvaisto oli ottanut minusta otteensa.

Hengitin Brindleton Bayn kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä. Se sattui, pisteli, mutta en välittänyt siitä. Olin kokenut niin paljon pahempaa kipua, että mikään ei tuntunut missään sen jälkeen. Kuoreni oli kylmä ja kova, mutta sisältä olin kasa teräviä sirpaleita ja pelkäsin sosiaalisia kontakteja. Ennen kaikkea olisin halunnut palata kotiin, mutta uskoin sen olevan täysin mahdotonta. Olin pyöritellyt erilaisia skenaarioita päässäni ja olin täysin vakuuttunut, että vaikka olisin päässyt poliisiasemalle ja tehnyt Jaycestä ilmoituksen, hän olisi toteuttanut uhkauksensa. Tavalla tai toisella. Niin rikkaalle miehelle se oli pelkkä muotoseikka. Ja en ole kertonut hänen isästään. Jonista. Koska en ole halunnut. Jon oli yhtä hirveä kuin poikansa enkä halunnut ajatella niitä muistoja enää sekuntiakaan. En ainakaan tietoisesti.

Talo, joka oli takanani rannalla, oli maksanut peräti yhden simoleonin minulle. Kiinteistövälittäjä sanoi, että se oli ollut niin pitkään asumaton, ettei siitä voitu pyytää enää mitään. Kerroin, että olin ostamassa sitä kesäpaikaksi perheellemme. Valheet suoltautuivat suustani tätä nykyä aivan itsekseen, miettimättä. Kauppakirjoihin kirjoitin nimekseni Lucia Black. En halunnut enää koskaan kuulla nimeä Luka.

Kiinteistövälittäjä ei ollut valehdellut. Talo oli vanha ja rapistunut. Alakerran ikkunat oli peitetty laudoin. Kaikki näytti kuitenkin äkkiseltään ehjältä.

Pihalla oli ikivanha puutarha ja näin osan sadosta pudonneena hankeen. En ollut puutarhuri, mutta arvelin pystyväni hoitamaan kasveja ja niistä tulisi tulevina aikoina tärkeä osa ravintoani. Jaycen rahat eivät riittäisi pitkälle.

Pihan toisella puolella oli vanhoin pylväin kannateltu katos. Sen reunusta kasvoi suojaa antavia kasveja. Ehkä istuisin siinä kesäiltaisin, kun oli lämmintä. En vielä kyennyt oikeasti suunnittelemaan mitään sinne asti. Kunhan menin päivän kerrallaan.

Ihan ensimmäiseksi keräsin hedelmät ja kasvikset. Niitä tuli aikamoinen sato ja olin tyytyväinen. Kävisin kaupassa vasta kun näkisin, mitä talo pitäisi sisällään.

Portaat olivat onneksi tukevaa kiveä, mutta terassin laudoille astuin aluksi varovasti. Ne osoittautuivat kuitenkin vahvaksi ja hyväkuntoiseksi lankuksi, sikäli kuin asiosta mitään ymmärsin.

Sisällä haisi vanhalle ja ummehtuneelle. katsoin ruosteista hyllykköä ja värähdin inhosta.

Eteisen lattialla oli vanhoja ja kostuneita sanomalehtiä. Mietin, vuotaako katto jostainpäin vai olivatko lehdet vain kastuneet aikojen saatossa.

Loin masentuneen silmäyksen olohuoneeseen. Nojatuolit olivat ikivanhat, itse rakennetut, ja ne olivat aika saastaisen näköiset. Siivousvälineet pitäisi etsiä pian, totesin. Matto tuulettaa, katsoa saisiko tuoleista pahimmat pölyt irrotettua. Ja takkaan pitäisi sytyttää tuli. Pian. Talo oli jääkylmä.

Keittiön pöytä näytti kärsineen kosteudesta ja sitten ymmärsin, että koska talossa ei ollut lämmitystä, ei ollut ollut aikoihin, kaikki sisällä oleva oli kerännyt kosteutta vuosien saatossa. En tiedä mistä asian tiesin, mutta minä vain tiesin sen.

Keittiön nähdessäni huokaisin ihastuksesta. Se sentään näytti kauniilta ja hyväkuntoiselta. Talon edellinen asukas oli jättänyt kuivattuja yrttejä roikkumaan pariinkin eri paikkaan, hyllyllä näkyi pari itse säilöttyä lasipurkkia. Niiden sisältö pitäisi tarkistaa. Erityisen ilahduttavaa oli nähdä hyllyllinen öljyjä. Toivoin, että ne olisivat vielä toimintakuntoisia. Keittiön hella toimi puulämmitteisesti ja jääkaappi kaasulla. Etsin kaasupullon, se näytti olevan kohtalaisen täynnä, joten kytkin jääkaapin toimintaan. Hienoa. Voisin ostaa sinne kylmää tarvitsevat aineet. Sikäli kuin se ylipäätään toimisi.

Yläkerran aulassa oli todella iso arkku. Päätin tutkia sen heti, kun saisin tutkittua ensin muun asunnon.

Yläkerran kylpyhuone oli samaa sarjaa muun asunnon kanssa. Kokeilin hanoja ja ne toimivat. Tuli jopa lämmintä vettä ja helpotuksekseni tajusin, että talo oli sentään liitetty kunnallistekniikkaan. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että joutuisin säännöllisesti maksamaan kiinteistöstä. Miettisin sitä asiaa myöhemmin.

Makuuhuoneen sänky ei kutsunut nukkumaan. Peitto oli hiutunut aikojen saatossa ja patja ja tyynyt olisivat tampattava, liinavaatteet pestävä. Jos olisin jäänyt hetkeksikään ajattelemaan asiaa, olisin romahtanut kyseisen työmäärän alle. Niinpä revin patjan, peiton, tyynyt ja nojatuolit ulos hankeen, etsin pesusoikon ja pesin lakanat. Ne kuivuisivat pakkasessa nopeasti. Sytytin molemmat takat. Olin hyvin iloinen, että makuuhuoneessakin oli sellainen, sillä talosta puuttui keskuslämmitys. Kun sain kaiken raahattua paikalleen, voimani loppuivat ja tajusin olevani nälissäni. Vilkaisin kuitenkin ensin suureen arkkuun ja löysin sieltä muutaman taljan lattioille myöhemmin laitettavaksi, samoin joitakin vaatteita sekä paremmat kengät kuin ne, jotka olivat nyt jaloissani. Vaatteet tuoksuivat yllättävän raikkaille ja tajusin, että niiden väliin oli laitettu laventelipusseja. Pistin vinkin korvan taakse. Kävin pesulla, pukeuduin uusiin vaatteisiin ja poltin vanhat alakerran takassa. Kengät samoin.

Sen jälkeen laahustin väsynein jaloin alakertaan ja tein itselleni nuudelia kastikkeen kera. Kun sain syötyä, romahdin sänkyyn ja nukuin unia näkemättä.

Seuraavana aamuna kävin jälleen kylvyssä. Katselin turtana pahoinpideltyä ruumistani. Jäljet häviäisivät joskus, piankin. Arvet kuitenkin jäisivät, syvät arvet. En uskonut, että voisin luottaa enää koskaan yhteenkään mieheen.

Sinä päivänä jatkoin siivoamista, kävin kaupassa, ostin itselleni uuden kännykän ja siihen pre-paid -liittymän. Kun vihdoin sain kaiken valmiiksi, olin niin loppu, että vain itkin. Itkin ja itkin ja itkin. Olin täydellisen yksin tässä maailmassa. Olin vaihtanut nimeni, eikä se merkinnyt kenellekään enää mitään. Minullekaan. Minun ainoa omaisuuteni oli tämä vanha, huonokuntoinen talo. Koko tulevaisuuteni oli yhtä pimeyttä.

Sitten pyyhin kyyneleeni, lakkasin vain itkemästä. Ei se auttanut, ei parantanut tilannetta, vaikka olisin vuoden parkunut yhtä soittoa, tuumin. Lämmittelin silmät vielä kirvellen vuodatetuista kyynelistä. Tämä oli nyt minun elämääni. Yksinäinen taivallus.

Katsahdin kirjapinoa ja otin summanmutikassa jonkin kirjan käsiini. Se oli lastenkirja, mutta ihan se ja sama. Tarvitsin jotakin, mihin upottaa ajatukseni, että en kieriskelisi omassa kivussani ja itsesäälissä. En tiedä mistä se tahto ja voima tuli, joka piti minut hengissä, sai minut olemaan astumatta junan alle tai kahlaamaan tuonne hyiseen mereen. Olin molempia ajatellut jossain vaiheessa, mutta jokin minussa esti sen.

Toisenakin yönä talossa nukuin sikeästi, takan mukavassa lämmössä. En tiennyt miten selviäisin, mutta aioin selvitä.

**********

Lucinda on vaihtanut nimensä, kadonnut kartalta. Hänen löytämisensä tulee olemaan mahdoton urakka, sillä hän ei halua tulla löydetyksi. Hänen vanhempansa ovat taatusti järjiltään huolesta, mutta Lucinda tietää, että he kuolevat, jos hän palaa kotiin. Hän ei epäile sekuntiakaan etteikö Jayce toteuta uhkaustaan jotenkin.

Nyt mulla on sitten hieman huonoja uutisia. Mullahan aiempien kahden tarinan kanssa kävi niin, että niiden tallenteet katosivat täydellisesti. En tiennyt yhtään miksi ja miten, mutta niitä ei vaan ollut enää olemassa. Tämän uuden päivityksen tullessa otin kaikki modit kansiosta pois, kuten kuuluu ja päivitin pelin. Sitten tuolla kansainvälisillä sims-kanavilla alkoi tulla vastaan ihmisten kauhistuneita viestejä siitä, että pelitallenteet olivat kadonneet. Mulla oli tosi inhottava ennakkoaavistus... eikä turhaan. Pelitallennetta ei enää ole. Gone. Mä en tiennyt, että mun olisi pitänyt varuiksi ottaa kopio mun tallenteesta ja sijoittaa se vaikka työpöydälle.

Osia on tämän jälkeen jäljellä vielä 7. Lucindan tarina TULLAAN näkemään loppuun asti ja nähdään vielä tulevankin sukupolven tarinan aloitus. Oon ihan hieman rikki tästä käänteestä. Tulen viimeisen osan lopuksi kertomaan mitä olin suunnitellut, sillä tarinaa olisi Lucindan jälkeen ollut jäljellä enää kaksi sukupolvea. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi näiden osalta ja nyt sitten en pääse tätä toteuttamaan.

Olen pyöritellyt päässä uusia ideoita, mutta myönnän, että hieman on ollut tällä kertaa vaikea pyöräyttää ideariiheä käyntiin. Pari erilaista ideaa on olemassa, mutta en ole ihan varma olenko kumpaankaan täysin tyytyväinen. Toinen ideoista on selkeästi parempi ja pohdin sitä vielä. Onneksi tässä on aikaa ennen tämän tarinan päättymistä ja ehkä sieltä tulee joku niin hyvä idea vielä, että se tuntuu heti omalta ja täydelliseltä.