Olen pahoillani, mutta tämä viikko on ollut yhtä kriisinhallintaa viime viikon keskiviikosta lähtien. En avaa asiaa sen enempää, sillä kolmen eri ihmisen asiat koskevat minua vain välillisesti, mutta koskettavat kuitenkin. Täytyy sanoa, että tämä ensimmäinen puolikas tästä 2020 vuodesta on ollut todella raskas ja haastava. Asiat taatusti tasoittuvat ajan mittaan, mutta en ole jaksanut vastata edellisen osan kommenteihin tässä enkä toisessakaan tarinassani. Tänäänkin tämä osa oli jo jäädä julkaisematta, sillä oma pää ei tahdo pysyä ihan kasassa eikä ajatus mukana kaikessa tekemisessä. Tässä tämä kuitenkin nyt on ja KIITOS kaikille kommentoijille joka tapauksessa 💗
**********
Raskauden loppuvaiheessa aloin kärsiä hirvittävästä väsymyksestä. Koko elämä tuntui tuhottoman raskaalta enkä tahtonut muistaa enää mitään. Olin saanut koulunkäyntiin lykkäystä ja suoritin opintoja osittain etänä sen minkä kykenin.
Puutarhan hoitaminen oli välttämättömyys, sillä sitä kautta sain tuoreita aineksia pöytään ja ruokavalioni pysyi monipuolisena ja ravitsevana. Maalaaminen taas hoiti mielenterveyttäni ja sain valmiiksi painajaismaisia kuvia toinen toisensa jälkeen. Caelin avustuksella olin epäröiden tarjonnut niitä myytäväksi ja yllätyksekseni niitä oli ostettukin. Jokainen roponen oli tässä konkurssissa kotiinpäin.
Remontti jatkui ja se olisi varmaan jonkinlainen ikuisuusprojekti, mietin turhautuneena. Caelilla riitti kuitenkin aikaa koulutehtävieni kanssa auttamiseen ja olin siitä kiitollinen. Aivoni eivät tahtoneet ymmärtää mitä piti tehdä ja mikä ruuvi laittaa minnekin, joten hänen käytännöllinen apunsa oli enemmän kuin tervetullutta. Toisinaan minua kuitenkin vaivasi hieman, miten riippuvaiseksi olin tullut hänestä ja hänen vaimostaan.
Sinä aamuna kuitenkin, kun lapsiveteni meni, olin silmittömän iloinen heidän olemassaolostaan ja avustaan. Cael ajoi rauhallisesti sairaalaan ja Julia istui takapenkillä kanssani, pitäen kädestäni kiinni koko matkan ajan.
Pääsin sairaalasta kotiin vielä samana päivänä. Olin täysin turta. Synnytys oli sattunut hirvittävän paljon, mutta kipu ei kuitenkaan ollut se pahin asia. Olin kokenut nuoren elämäni aikana niin paljon kipua, että se oli minulle kuin toinen koti. Pahinta oli lapsi. Poika. Katsoin kehdossa rääkyvää ja avuttomasti huitovaa vauvaa.
Poika. Tulisiko siitä Hänen näköisensä? Perisikö hän isänsä kieroutuneen ja julman luonteen? En ollut suoraan sanottuna pohtinut tätä lasta elävänä ennen hänen syntymäänsä, en tällä tavoin. Olin toivonut tyttöä viimeiseen asti. Tyttö oli tuntunut ajatuksena... helpommalta. Pystyisinkö rakastamaan tätä lasta? Vauvan huuto muuttui kimeäksi ja tajusin äkkiä pienokaisen olevan kauhuissaan. Se herätti minut.
Varovasti nostin pojan syliini ja huuto lakkasi välittömästi. Tarkastelimme toisiamme tutkiskellen. Minun silmäni! Pojalla oli minun silmäni! Helpotus oli välitön. Donovan. En tiedä mistä nimi tuli sillä hetkellä mieleeni, mutta siinä se oli. Sen jälkeen en enää miettinyt typeriä asioita, kuten voisinko rakastaa lastani. Minä rakastin. Ei ollut enää väliä sillä, miten hän oli alkunsa saanut. Tämä avuton, pieni olento ei ollut syypää mihinkään. Siitä eteenpäin ajattelin, että hän oli ainoa siunaus, joka tuosta hirvittävästä ajanjaksosta elämässäni oli seurannut. Donovan. Minun poikani. Minun, ei kenenkään muun.
**********
Puolitoista vuotta myöhemmin
Olin kuin olinkin saanut kouluni käytyä loppuun ennen aikuistumistani. Katsoin ylpeänä leipomaani kakkua. Olin pyytänyt naapureitani juhlimaan syntymäpäiviäni, mutta vain Cael oli vastannut ja hänkin jotain todella epämääräistä. Häntä ei ollut näkynyt hetkeen ja tajusin olevani hieman huolissani. Cael oli viime aikoina ollut etäinen. Hän ei ollut käynyt luonamme samalla tavoin kuin ennen. Vaistomaisesti olin ymmärtänyt, että hänellä on jotain menossa elämässään, mutta en ollut utelevaa sorttia, joten en kysynyt. En ollut itsekään valmis vastaamaan liian tarkkoihin uteluihin elämästäni, joten samalla tavoin kohtelin muitakin.
Ravistauduin irti ajatuksistani ja puhalsin kynttilät Donovanin taputtaessa innoissaan vieressä.
Donovan oli perinyt minun väritykseni ja muistutti mielestäni omaa isääni. Se oli helpottavaa, vaikka olisin todennäköisesti rakastanut poikaani Hänenkin näköisenään. Se oli kuitenkin näin helpompaa, sen myönsin itselleni.
Olin kaivannut perhettäni kauan. Donovanin synnyttyä hukutin hänet rakkauteen ja hellyyteen, ympäröin hänet niillä joka ikinen hetki. Olin läsnä hänelle jatkuvasti. Toisinaan jopa asetuin kippurassa nukkumaan hänen viereensä, pikkuruiseen sänkyyn, ottaen päälleni viltin.
En miettinyt hetkeäkään olenko tarpeeksi hyvä äiti vai en. Tiesin olevani. Olin syntynyt tähän tehtävään. Ehkä toisenlainen elämä olisi tehnyt minusta myös toisenlaisen äidin, pohdin joskus iltamyöhään Donovanin nukkuessa ja minun katsellessani häntä, mutta sitä ei voinut tietää. Halusin uskoa, että olisin ollut tällainen kaikesta huolimatta.
-Cael, sä näytät...
Etsin sanaa, sillä en uskaltanut sanoa sitä, mitä todella ajattelin. Hän näytti siltä, että hän oli pahasti hukassa.
Periaatteitteni vastaisesti huomasin kysyväni:
-Onko kaikki hyvin? Onko jotain tapahtunut?
-On,
hän vastasi lyhyesti ja katsoi minua toivottoman oloisena.
-Julia... Hän on löytänyt toisen.
-Mitä?
Olin järkyttynyt. Julia?!
-Mä haisen. Anteeksi. Oon asunut autossa muutaman päivän.
Nyt olin aivan sanaton.
-Cal,
Donovan viipotti paikalle ja katsoi miestä odottavasti.
-Cael,
korjasin turtana.
-Cal,
poika totesi varmana siitä, että nyt hän sai nimen sanottua oikein.
-Mitäs miehelle kuuluu,
Cael kysyi ja hänen kasvoilleen ilmestyi luonteva hymy. Donovanin kasvot valaistuivat ja hetken päästä he jo naureskelivat toinen toisilleen.
-Sä haiset kuule yhtä pahalla kuin mä,
Cael totesi ja samassa haistoin itsekin.
-Mitä jos mä otan tämän hajuherneen hoitaakseni ja sä käyt sillä välin alakerran suihkussa,
ehdotin.
-En mä halua olla vaivaksi,
Cael mumisi.
-Sä et ole vaivaksi, mutta kieltämättä sä haiset. Mene sinne suihkuun.
Kylvettäessäni Donovania pohdin tiukasti ja kävin taistelua itseni kanssa. Menimme alakertaan ja tein sillä välin ruuan Caelilla. Istutin hänet syömään sitä hänen tultuaan suihkusta.
-Kuule.
Pidin tauon ja kasasin rohkeuttani.
-Sä oot auttanut mua ihan hirvittävän paljon tässä aikojen kuluessa ja tuota... mulla on tuolla yläkerrassa toinen makuuhuone tyhjillään. Siellähän on sänkykin. Sä tiedät, koska itsehän sä sen olet sinne ostanut ja tuonut,
huitaisin ilmaa ja käänsin katseeni pöytään. Kasasin loput rohkeuden rippeet ja nostin katseeni.
-Sä voit bunkata siellä nyt toistaiseksi. Kunnes löydät itelles paikan jostain. Tai jotain.
Cael vain katsoi minua ja virnisti sitten.
-Kiitos. Mä tiedän, että tarjous ei ollut sulle helppo. Ei, mä en aio kysellä edelleenkään. Älä ala panikoimaan. Ei puhuta siitä. Mä olen kuitenkin epätoivoinen, joten mä otan sun tarjouksen vastaan.
**********
Willow Creek
Itkin ulkona ja sieltä vaimoni minut löysi. Hän ei sanonut mitään, halasi vain tiukasti aina siihen saakka, että kyyneleeni tyrehtyivät.
-Mitä poliisi sanoi,
hän kysyi sitten.
-Etsinnät lopetetaan. Hänen uskotaan kuolleen.
Lauseet tulivat ulos vapisevina sanoina. Olin vanha mies, murtunut.
Stefanie tarttui käsiini ja suuteli niitä.
-Olen niin hirvittävän pahoillani.
-Mä mietin... Mä mietin Lucindaa koko ajan. Mietin, että jos mä olisin tehnyt jotain toisin, sanonut enemmän, sanonut paremmin, halannut enemmän...
-Ei meistä kukaan voinut tietää. Ei kukaan,
Stefanie totesi tiukasti. Hänen katseensa oli surumielisen lempeä.
-Isi itkee ulkona,
Patricia sanoi kaksoselleen.
-Itkeekö? Miksi,
Sonya kysyi.
Lily katsoi sisariaan vaiti. Että nämä olivatkin välillä tyhmiä! Varsinkin Sonya.
-Isä sai huonoja uutisia,
Lance vastasi Sonyalle ja suru pojan sisällä oli kuin kitkerä ja sitkeä haju. Epämiellyttävä, eikä lähtenyt millään pois. Ei hän totta puhuen muistanut sisartaan järin hyvin. Lucinda oli lähtenyt hänen elämästään jo kauan aikaa sitten. Sisar oli kutsunut häntä nätiksi pojaksi, Lance muisti. Se kirveli vieläkin etäisesti. Lance oli paljon muutakin kuin vain nätti poika. Silti, hän olisi ottanut Lucindan takaisin ilkeine sanoineenkin, vain isän vuoksi.
**********
Lopussa kerronta muuttui, sillä se ei jokseenkin ollut millään tavoin järkevää käyttää minä-muotoa Robinin jälkeen ja Robin oli ulkona vaimonsa kanssa lasten ollessa olohuoneessa.
Näin saimme pienen vilauksen Robinin muistakin lapsista, sekä teini-ikäisestä Lancesta, joka kieltämättä on "nätti poika" =D
Mitä veikkaatte: näkeekö perhe enää koskaan Lucindaa?
Ennen itse osan kommentointia tämmöinen sivuhuomio: Rakastan tuota Pet Shop Boysin kappaletta. <3
VastaaPoistaLucinda koki samoja pelkoja kuin mä arvuutellessani vauvan sukupuolta viime osan kommenteissa, mutta onneksi pelko osoittautui turhaksi, eikä poika edes muistuta isäänsä kovin paljoa. Ainakaan ulkonäöllisesti, toivottavasti ei myöhemmin luonteensakaan osalta. Caelin ja Julian ero oli ehkä hieman harmillinen homma, mutta saattoi siitä koitua jotain hyvääkin. Ainakin toistaiseksi Lucinda ja Cael ovat pelkästään ystäviä, mutta ainakin Lucinda uskaltaa jo luottaa häneen. Ehkä tästä ystävyydestä voisi kasvaa ajan myötä jotain enemmänkin?
Uskon, tai ainakin toivon, että Lucinda ja hänen perheensä pääsevät vielä kohtaamaan toisensa. Jos Lucinda itse ei kykene ymmärrettävästi etsimään perhettään, niin ehkä perheenjäsenet yrittävät vielä itse löytää tytön. Jos ei, niin ehkä Donovan alkaa isommaksi kasvettuaan kiinnostua perhetaustastaan ja etsii äitinsä perheen käsiinsä.