26. Why can't you see this boat is sinking?

Why - Annie Lennox

"Why can't you see this boat is sinking?

Let's go down to the water's edge

and we can cast away those doubts.

Some things are better left unsaid, 

but they still turn me inside out."

"These are the tears, the tears we shed.

This is the fear, this is the dread.

These are the contents of my head

and these are the years that we have spent

and this is what they represent

and this is how I feel."

Kun kuukautta myöhemminkään en ollut vielä nähnyt tytärtäni, menin lupaa kysymättä käymään naapurissa ja astuin ovesta sisään.

-Flo, mä olen oikeasti todella pahoillani menneistä, mutta eikö meidän olisi jo aika haudata sotakirveet? Mä haluan nähdä mun tyttäreni. Ole kiltti.

-Sä menetit oikeuden sun tyttäreesi jo kauan sitten,
hän sanoi kylmästi ja ylväästi ja miten, oi miten hyvin tunnistinkaan hänen äänensä.

-Flo, kyse ei ole mun oikeudesta vaan Lucindan.
Hän jäi hetkeksi haukkomaan ilmaa, sillä osuin kipeään kohtaan. Arvasin, että tämä oli ollut riidan aihe jo pitkään hänen ja tyttäremme välillä. Lopulta Flo kohautti kiukkuisesti harteitaan ja äyskäisi:
-Hän on takapihalla.

Löysin tyttäreni istumasta puutarhasta yksinään. Tunsin niin syvää surua ja onnea, että olin pudota polvilleni.

Otin nopeasti voimattomin jaloin viimeiset askeleet penkille ja istuin alas. Tyttäreni kääntyi katsomaan minua ja näytti hetken ällistyneeltä.
-Lucinda,
aloitin.

-Luka. Mä olen Luka,
hän ilmoitti kiukkuisesti.

Jaha. Tämä ei alkanut hyvin.
-Anteeksi. En tiennyt, että sä oot vaihtanut nimeä. Siitä on niin hirvittävän pitkä aika,
mutisin.
-Sä jätit mut. Jos mä olisin ollut poika, sä et olis jättänyt mua,
hän syytti ja kuulin kyyneleet hänen äänessään.

Mitään ajattelematta toimin vaistomaisesti ja vedin Lukan itseäni vasten.
-Rakas, rakas lapsi. Mä en ole hylännyt sua, en koskaan. Mä rakastan sua, ihan kuten sun veljeäkin ja mun suurin toive on, että sä tulisit käymään tuossa naapurissa.
-Naapurissa?
-Eikö äiti ole kertonut?
Olin järkyttynyt sydänjuuriani myöten, mutta yritin olla näyttämättä sitä.
-Kertonut mitä?
-Minä asun Lancen ja uuden vaimoni kanssa tuossa naapurissa. Luulin... odotin...
Änkytin. En tiennyt mitä sanoa.
-Mä tuun käymään heti huomenna!

Ja hän tuli. Hän ja Lance halasivat toisiaan varovasti ja siirtyivät sitten pelaamaan shakkia.
-Tää on aika... erilainen,
Luka totesi katsellessaan ympärilleen.

Laiton ruokaa, mutta kuulin heidän keskustelunsa. Niskavillani nousivat pystyyn tyttäreni todetessa veljelleen:
-Sä näytät olevan nätti poika. Tykkäätkö sä pojista vai?

-En, enkä tytöistä. Tytöt on ihan tyhmiä.
Lance ryntäsi omaan huoneeseensa ja jätin ruuanlaiton kesken. Tämä vene oli uppoamassa pahemman kerran ja en voinut ymmärtää, miten Florence ei ollut nähnyt tämän tulevan. Hän oli erottanut lapset tiukasti toisistaan, tyttäreni minusta, joten tilanne tulisi vaatimaan suunnattoman määrän aikaa ja energiaa enkä ollut todellakaan varma, pystyisikö mitään enää pelastamaan.

Kiitospäivän aamuna laitoin meille oikein kunnon juhla-aamiaisen. Steffie valitteli selkäkipua parilla sanalla ja katsoin häntä hieman huolestuneena.

Kesken koristelujen häneltä meni lapsivedet ja minulle tuli kiire tilata taksi.

Ilmoittautuminen sairaalassa kesti ja kesti ja olin jo lähellä huutaa vastaanottovirkailijalle, kun tämä vihdoin sai kirjattua Stefanien sisään.

Hänet kiidätettiin suoraan leikkaussalliin ja lääkärinämme toimi Miriam Benali.

Benali ilmoitti varsin pian, että yksi vauva näkyvissä ja otetaan ulos hetimiten.

Lily Blackmoor syntyikin melkein heti tämän ilmoituksen jälkeen. Olimme molemmat haltioissamme pienestä tyttärestämme, paapoimme häntä vuoronperään.

Stefanie ilmoitti, että hän haluaa lisää näitä kauniita vauvoja minulta ja hänelle epäominaiseen tapaan toimi varsin päättäväisesti ja vietteli minut ronskisti. Ei siinä ihan hirvittävän paljon viettelyä tarvittu, sillä vaimolleni olin aina valmis tuottamaan mielihyvää, jos kohta itsellenikin siinä sivussa.

Se syksy oli sateisin koskaan, joten meillä oli varsin paljon aikaa ulkoilun sijasta käyttää paitsi lapsiimme, myös toinen toisiimme. Olihan rakastelumme aina ollut lähes jokapäiväistä, mutta nyt siitä tuli asia, joka tapahtui aina, kun tilanne antoi myöden. Mitä enemmän rakastelimme, sitä enemmän odotimme sitä ja jokainen kosketuksemme oli äärimmäisen latautunut, ohimennen annettu sipaisu poskellekin.

-Mä ymmärsin, että sulla on mulle oikein jotain asiaakin,
sanoin lempeästi Lukalle hänen tultuaan käymään käyttäytyen kuin kissa pistoksissa.

-Isi, nyt kun me asutaan näin naapureina, niin voisinko mä muuttaa tänne sun luo,
hän kysyi. Se sattui, pahasti, sillä tiesin, että Flo ei ikipäivänä suostuisi siihen. En voisi kuitenkaan sanoa asiaa Lukalle.

-Kuule, kun meille on tulossa jonkin ajan päästä toinen vauva,
aloitin ja puhuin ihan totta. Ei se nyt ihan kohtsillään ollut tulossa, mutta tulossa kuitenkin. Lukan naama venähti ja näin yksinäisen kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen.

-Rakas, sä voit käydä mun puolestani täällä vaikka joka päivä. Ei tuosta ole pitkä matka. Saat tulla ihan milloin haluat,
lupasin ja pieni tyttäreni nyyhkytti sylissäni. Kirosin Florencen, kirosin itseni. Luka oli murheellinen meidän aiheuttamistamme syistä enkä voinut tehdä asialle mitään.

**********

Tämän osan jälkeen siis tiukempi aikahyppy teini-ikään ja tarinan jatkaja selviää ensi osassa.

Robin ja Lucinda pääsivät vihdoin yhteyksiin toisiensa kanssa, vaikka asiat eivät sujukaan kuten jälkimmäinen niiden haluaisi sujuvan. Rob on hyvin viisas ja aikuismainen jättäessään vanhempien riidat vanhempien välille, mutta tuoko se tulevaisuudessa ongelmia?