33. Luka once more

Frozen - Madonna

Aika vieri ja meidän arkemme asettui sujuvaksi. Caelin muuttamisesta ei puhuttu ja minä opin sietämään häntä talossa. Ensimmäisinä öinä olin kuulostellut hänen hengitystään, mahdollisia liikkumisesta kieliviä ääniä. Lopulta opin luottamaan siihen, että hän ei tulisi huoneestaan meidän huoneeseemme. Olin tiennyt sen jollain tasolla, mutta luottamuksen syntyminen otti aikaa.

Aamuisin hipsin hiljaa alakertaan. Olin vihdoin taipunut Caelin ehdotuksiin ja keittiö oli uusittu. Samalla kertaa seinäpinnatkin olivat saaneet uuden silauksensa ja tänä päivänä rakastin omaa keittiötäni. Olin pitänyt toki alkuperäisestäkin erittäin paljon, mutta tämä ylitti kaikki odotukseni ja olin tyytyväinen, että olin antanut periksi.

Cael nukkui yleensä vähän pidempään. Hän oli saanut paikallisesta ravintolasta töitä ja tuli sieltä yleensä vasta sen jälkeen, kun minä olin jo Donovanin kanssa nukkumassa. En enää herännyt hänen kulkemisiinsa.

Donovanistakin oli kasvanut itsenäinen poika. Hän tuli rappuset alas yksinään ja haki itselleen aamupalaa pöydästä. Häntä ihan ehdottomasti ei saanut laittaa syöttötuoliin enää.

-Huomenta Donny-boy. Sä olit tänään nopeampi kuin mä,
Caelin ääni kuului portaikosta ja hätkähdin hieman. Olin luullut hänen nukkuvan pidempään. Donovan sen sijaan riemastui. Cael oli ihan parasta, mitä poika tiesi. Äidin jälkeen toki, mutta kuitenkin.

-Mä tuun kaipaamaan sun aamupaloja,
Cael totesi istahtaessaan pöytään.

-Kaipaamaan,
kysyin ja jokin sisälläni jysähti.
-Mä olen löytänyt ihan täydellisen talon itelleni. Remontoitava, tottakai,
Cael nauroi.

Katsoin poispäin. Sisimpäni oli umpijäässä, oli ollut vuosikaudet. Nyt kuitenkin jonkinlaisia tunteita säröili ikiroudan alla ja tajusin olevani kauhuissani. Cael lähtisi!

Sopeutuminen hänen kanssaan asumiseen oli vienyt aikansa, mutta tänä päivänä hän oli jo niin täydellisesti osa pientä talouttamme, että en osannut kuvitella äkkiä elämää ilman häntä. Miten Donovan suhtautuisi? Pienen poikani sydän särkyisi, tajusin. Minua ahdisti enkä tahtonut saada henkeä.

Katselin ääneti, miten Cael otti Donovanilta tyhjän lautasen, vei hänet aamupesulle, vaihtoi vaatteet ja sen jälkeen leikki pojan kanssa. Jää sisälläni repeili tosissaan.

Pinnalle oli pyrkimässä tunteita ja sen ymmärtäminen kuohutti minua.

Tein ainoan asian, jonka osasin: menin maalaamaan. Sain aikaa ajatella ja jäsennellä ajatuksiani. En suoraan sanottuna tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Olin puun ja kuoren välissä. Tekisin mitä tahansa, ottaisin riskin joutua satutetuksi. En kuitenkaan ollut lainkaan varma siitä, mihin pystyisin ja mihin en. Tarvitsisin enemmän aikaa, mutta sitä minulla ei ollut. Se oli valumassa tyhjiin.

-Poika nukkuu,
Cael sanoi ja nyökkäsin hajamielisesti.
-Onko kaikki hyvin? Sä oot ollut tosi hiljainen tänään.

Sormenpäitäni pisteli ja hetken aikaa päässäni tuntui todella kevyeltä. Pelkäsin pyörtyväni.
-Ei. Kaikki ei ole hyvin,
sanoin turtunein huulin.
-Lucia, mennään istumaan. Tule.
Cael ei koskenut minuun, mutta tajusin huolen hänen katseessaan, hänen varautumisensa siihen, että pyörryn ja hän joutuu ottamaan minusta kiinni ennen kuin putoan lattiaan. Melkein nyyhkäisin ääneen.

Istuimme pitkän aikaa hiljaa hengitellen ja sitten käännyin katsomaan Caelia ahdistuneena.
-Mua pelottaa.
-Mikä sua pelottaa?
-Se, että sä lähdet,
sanoin sitten hyvin suoraan, nopeasti, ennen kuin ehdin perua.

-Sä pelkäät.. että mä lähden?
Sanat tulivat hitaasti, yksitelleen. Cael näytti hämmästyneeltä. Syvällä hänen silmissään näin myös jotain muuta, joten kaivoin kaiken sen rohkeuden, joka minulla enää oli jäljellä ja hyppäsin.

-Mun täytyy kertoa sulle asioita... pahoja asioita. Vaikeita asioita.
-Ei sun ole pakko...
-On mun! Äläkä keskeytä. Älä nyt. Muuten multa loppuu rohkeus kesken.
Vedin henkeä ja sitten aloitin:
-Mä olin nuori, tosi nuori, kun mun vanhemmat eros. Mun äiti vei mut mukanaan ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa, enkä mä lähtiessä ees tajunnut, että ne eroaa ja että mä en nää mun isää vuosikausiin. Isä oli mulle tosi rakas.
Vuodatin ulos kaiken. Kerroin, miten äiti oli pitänyt minut isästäni erossa, miten isä oli yrittänyt suojella minua ymmärtämästä sitä, mutta pienistä lipsahduksista olin asian tajunnut. Miten olin tuntenut olevani yksinäinen ja hylätty ja miten olin lopulta karannut. Kerroin omasta typeryydestäni ja sinisilmäisyydestäni, kerroin Jaycesta, miten tämä oli löytänyt minut puiston penkiltä nukkumasta. Miten en ollut ajatellut, en voinut ymmärtääkään, että niin pahoja henkilöitä voisi olla olemassa. Kerroin kaiken, aivan kaiken, ja Cael kuunteli hiljaa. Näin hänen silmissään kyyneliä, mutta jatkoin, sillä minun oli saatava kaikki ulos.

-Mä tietenkin ymmärsin, että sulle on tapahtunut jotakin todella pahaa, kun mä näin sut ensimmäisen kerran. Sun arpi... se, että sä olit raskaana ja alaikäinen.
Cael vaikeni hetkeksi.
-Se miten sä reagoit muhun kun mä ensimmäisen kerran tulin sun tontille. Nyt mä ymmärrän.
Hän nyökytteli hiljaa.
-Mä olen pelännyt niin kauan,
kuiskasin hyvin hiljaa.

Cael nojautui eteenpäin ja ensimmäisen kerran kaikkien näiden vuosien aikana hän kosketti minua. Hän otti käteni käsiensä väliin ja vain piti sitä siinä, enkä minä mennyt paniikkiin.
-Tiedäthän sä, että mä en koskaan satuttaisi sua?
Nyökkäsin.
-Mä en ikinä koskisi suhun millään tavalla, jota sä et halua. Tiedäthän sä sen? Sä voit koska tahansa sanoa, jos mä menen liian pitkälle ja mä peräännyn välittömästi. Mä en kuitenkaan aio valehdella sulle. Sanon nyt ihan suoraan ja rehellisesti, että mulla on tunteita sua ja tota pientä kullanmurua kohtaan. Paljonkin. Me voidaan katsoa ihan kaikessa rauhassa tätä juttua. Yhdessä.

-Sopiiko sellainen,
hän kysyi. En ollut varma pystyisinkö tarjoamaan hänelle ajankaan mittaan mitään, mutta ikijääni alla oli tunteita. Siellä oli jotain, joka oli nostanut sisälläni paniikin kuullessani hänen lähtevän.
-Sopii,
sopersin, ja hän puristi sormiani, hyvin varovasti ja lempeästi. Ehkä. Ehkä.

**********

Lucinda on ottanut ensimmäiset, varovaiset askeleet kohti Caelia. Pystyykö hän päästämään peloistaan irti? Uskaltaako hän luottaa niin paljon? Mitä veikkaatte?