"Life doesn't run a clear course
it flows through from within
it's suppose to take you places and leave markings on your skin.
And those marks are just a sing of something true
you witnessed in your time
of something new,
like the start of something fine."
like the start of something fine."
Me ostimme uuden talon. Tai vanhahan se oli, juuri SE talo, johon Cael oli iskenyt silmänsä ja jota hän oli ollut ostamassa, kun vihdoin päätin uskaltautua ottamaan ensimmäiset, vaikeat askeleet häntä kohden. Paranemista kohden. En ollut katunut.
Cael oli saanut suunnitella itse kaiken, ihan rauhassa, ja talo oli todellakin viimeisen päälle meidän näköisemme. Keittiö oli iso ja siellä oli tilaa kokata.
Olohuone oli koko perheen yhteinen tila. Olimme näinä yhteisinä vuosinamme saaneet lapsen. Pienen pojan. Hänen nimekseen oli annettu Dylan. Jostain syystä kokkausohjelmat olivat pojasta ihan maailman parasta.
Talo oli suunnattoman iso ja täytti tontin melkein kokonaan.
Etupiha oli lämpimiä säitä varten, kesää varten. Brindleton Bayssä kesäisin vain useimmiten satoi, mutta toisinaan meitä onnestikin.
Kotimme oli katseilta suojassa.
Silti meren pauhun saattoi kuulla kun olimme kahdestaan ulkona, lasten ollessa nukkumassa.
Meillä oli kolme makuuhuonetta ja takana iso terassi, jolle olin istuttanut taimet entisestä puutarhastani kerätyistä siemenistä.
Kellarissa meillä oli sauna ja paikka, jossa rentoutua. Olin löytänyt joogan Caelin suosittelemana.
Puutarhani alkoi vihdoin kukoistaa ja tutkailin ja hoidin sitä ylpeänä. Olin myös jälleen raskaana ja onnemme Caelin kanssa oli suunnaton.
Donovan harjoitteli ahkerasti viulunsoittoa. Hänellä oli selkeitä haaveita jo nyt tulevaisuuden suhteen ja joskus mietin, että ainakaan minulta hän ei tuota päämäärätietoisuutta ollut perinyt. Sen pidemmälle en ajatuksissani uskaltautunut.
-Kokeilin uutta kasvislasagnea. Kerro mitä tykkäät?
-Ooh! Tämähän on ihan mahtavaa! Mitä sä laitoit tähän?
-Vähän sitä ja tätä paljolla rakkaudella höystettynä,
Cael myhäili salaperäisesti.
-Eli se sama resepti kuin edellisessäkin ruuassa,
vinoilin.
-Sama.
-Jännä juttu, että nää on silti aina ihan eri makuisia.
Cael napautti sormellaan nenänpieltään ja näytti viekkaalta.
Olimme niin hävyttömän onnellisia, että olin melkein unohtanut jo elämäni ennen häntä.
Kolmas lapsemmekin oli poika, Dean.
Alustavasti hän näytti perineen Caelin silmien värin ja se sai minut hykertelemään riemusta.
Dylan oli väreiltään jotakin meidän väliltämme silmien suhteen.
-Vieläkö sä haluat näyttelijäksi isona,
kysyin Donovanilta. Minua ihan aavistuksen ahdisti hänen suunnitelmansa, sillä jos poika todella lähtisi kyseiselle uralle, hänestä saattaisi tulla kuuluisa ja... Ei. Kieltäydyin ajattelemasta pidemmälle.
-Haluan! Enemmän kuin mitään muuta,
hän vastasi ja alkoi sitten selittää jostain uudesta elokuvasta, jonka haluaisi käydä katsomassa parhaimman ystävänsä kanssa kun se tulisi elokuvateatteriin.
Vuodet vierivät vääjäämättä eteenpäin ja lapset kasvoivat. Koimme suunnattoman surun Deanin kuollessa täysin yllättäen nukkuessaan.
Donovanista ja Dylanista tuli entistä läheisemmät pikkuveljen kuoleman johdosta.
En enää ajatellut sitä, että olin lähellä elää elämäni ilman tätä: perhettä ja rakkautta. Olin menettänyt yhden ja saanut tilalle toisen mahdollisuuden.
Cael vei minut treffeille saareen.
-Tämä ruusu on niin kaunis,
sanoin ja nuuhkaisin sitä varovasti. Se kuolisi tässä pakkasessa ihan kohdakkoin. En kuitenkaan moittinut Caelia sen ostamisesta.
-Ei niin kaunis kuin sinä,
hän sanoi pehmeästi ja kaikki sisälläni suli.
-Taidat olla melkoinen lirkuttelija,
sanoin kulmiani kohotellen ja Cael tarttui käsiini, painoi huulensa niihin.
-Ihan mitä tahansa, jotta pysyt mun elämässä tästä ikuisuuteen.
-Sä tiedät, että pysyn,
kuiskasin hiljaa, äkkiä hyvin hauraana.
Cael käänsi minut vierelleen, kiersi käsivartensa ympärilleni ja katselimme majakkaa, joka peittyi lumisateen taakse.
-Tuolla sinä sanoit minulle kyllä.
-Niin sanoin.
Olimme hetken hiljaa ja muistelimme.
-Mennään istumaan.
Cael johdatti minut majakan takana olevalle eläinten hautausmaalle. Se olisi kenties voinut olla vähän morbidia, mutta jostain syystä emme kumpikaan kokeneet sitä niin. Meistä oli mukavaa kierrellä eri hautausmaita ja lukea hautakiviä hiljaisuuden vallitessa. Nyt emme kuitenkaan tehneet näin, vaan suutelimme kylmin huulin, lämmittäen toinen toisiamme kireässä pakkasessa.
-Voidaan me mennä sisällekin, jos palelee liikaa,
Cael kuiskasi korvaan ja hymyilin hänelle vinosti.
-Eiköhän me pärjätä täällä.
-Me pärjätään aina. Kahdestaan. Ja siitä puheenollen: olisiko meidän aika vihdoin ja viimein virallistaa tämä suhde?
-Taitaa se olla jo aika,
vastasin nauraen heleästi.
**********
Minun paras ystäväni, Reign Rosenberg. Olin kävellyt luokkaan ensimmäisen kerran ja silmäni olivat osuneet hänen silmiinsä. Rakastuin heti, koko pienen sydämeni voimalla.
Reign, minun sydämeni lauloi. En kuitenkaan uskaltanut puhua hänelle tunteistani mitään. Me olimme ystäviä. Halusin kertoa, ja kertoisinkin, sitten joskus myöhemmin. Kun olisimme isompia ja hän ymmärtäisi rakastavansa minua.
**********
Extrakuva
Todellisuus kuvien takaa:
Se, mistä nelosessa en todellakaan pidä on, että ihan random simit tuppaa väkisin seuraan. Ei auta, vaikka kuinka deletoit keskustelut yms. Yritä siinä sitten ottaa romanttisia kuvia. Tämäkin muikkeli halusi tulla ulos palelemaan jäätävään ja tuuliseen ilmaan vain koska juttelu.
Tämä osa oli hieman hajanainen ja se onkin tietyllä tapaa jälleen osa, joka oli pakko kirjoittaa, jotta asioissa päästään eteenpäin ja jotta saadaan kerrottua, mitä Lucindalle kuuluu nyttemmin, Donovanin teini-iän kynnyksellä. Tarinaa itseoikeutetusti jatkaa Donovan ja seuraavassa osassa siirrymme hänen kelkkaansa. Tähän vielä sen verran tarinan ulkopuolelta, että Reign on peliin itsekseen syntynyt lapsi ( MCCC mod ), joten en ole häntä muokannut tai tehnyt tarinaa varten.
Tapaus Dean. En tiedä mitä pelissä on tapahtunut Donovanin muuton jälkeen, mutta Dean tosiaankin katosi pelistä ja Lucinda on uudelleen raskaana. Tämän vuoksi sivumainintana tarinassa Deanin syntymä ja kätkytkuolema.
Lucinda ei ole vieläkään nähnyt perhettään lähtönsä jälkeen. Hän vaikuttaa hyväksyneen elämänsä tällä tavoin, tällaisenaan. Onko hänen osaltaa viimeiset luvut nyt kirjoitettu? Jääkö hänen perheelleen lopulliseksi arvoitukseksi, mitä tytölle tapahtui?
Reaalielämässä itsellä tulee huominen mukaanlukien 36 tuntia ylitöitä puolesta kuusta lähtien, joten alkaa olla vähän väsynyt olo, mutta en valita. Raha tulee tarpeeseen =D Tämän viikon jälkeen töissä pitäisi alkaa tilanne rauhoittua, toivon mukaan, joten ensi viikonlopun saa ehkä vihdoin levätä kunnolla =)
