34. Without you I cannot be

Tässä osassa on vähän tavallista enemmän kuvia, sillä tätä ei kyennyt oikein mitenkään jakamaan kahteen osaan.

Ohne dich - Rammstein

Aluksi olin hyvin jäykkä. Pelkäsin joka hetki kosketusta ja toisaalta kaipasin sitä. Aaveet pääni sisällä havistelivat viittojaan ja niiden ilmaan levittämät pölyt sumensivat ajatuksiani. Cael oli käsittämättömän kärsivällinen ja tuntui osaavan lukea tilanteita täydellisesti. Ajan kanssa opin rentoutumaan enkä jännittänyt hänen kohtaamistaan enää samalla tavalla.

Hän jutteli minulle ihan normaalisti, kuten ennenkin.

Aloin hymyillä ja nauraa useammin ja se tuntui hyvältä.

Silti viimeisten askelten ottaminen oli hirvittävän vaikeaa. Arvoin koko ajan pystyisinkö siihen vai en. Ei olisi reilua Caelia kohtaan olla tässä vain puolittain, joten minun oli tiedettävä. Katsoin leikkivää poikaani ja päätin hänen vuokseen yrittää.

-Mä haluan pystyä tähän,
sanoin sitten eräänä päivänä ja ojensin käteni Caelille. Hän tarttui niihin varovasti ja katseli minua tarkasti, etsien mahdollisia paniikkireaktioita.

Kun niitä ei näkynyt, hän alkoi puhua:
-Sä et ole ainoa, joka pelkää. Mäkin pelkään. Mä pelkään, että sä et ole valmis tähän koskaan ja mä rikon sydämeni sen seurauksena. En mä sua siitä syytä. Mä ymmärrän kyllä. Silti... Mun sydän on rikottu jo kerran ja mä tiedän miltä se tuntuu.

Hänen sanansa saivat aikaan sen, että otin meitä erottavat askeleet ja halasin häntä. Jääkilpeni rasahteli auki ja tunteet syöksähtivät lävitseni. Tiesin rakastavani tätä lempeää, kärsivällistä miestä. Tiesin.

Cael vapisi hieman ja taisin vapista minäkin. Irrottauduimme toisistamme hitaasti ja molempien hymy oli hämillisen onnellinen. Sen pidemmälle emme menneet.

Minä aloin valmistaa ruokaa. Saadessani käsilleni tekemistä pystyin jälleen tutkiskelemaan omia tuntemuksiani ja analysoimaan niitä. Olin tullut siinä jo todella taitavaksi.

Tällä välin Cael vei Donovanin vessaan.
-Miksi sä et istu,
kuulin poikani kirkkaan äänen kysyvän Caelilta ja miehen sykähdyttävä nauru kajahti välittömästi ilmoille.

-Sitten kun sinä olet iso poika, tosi iso poika, niin voit tehdä samalla tavalla,
Cael vastasi.

-Ja kun on käyty pissalla, pestään kädet,
hän opasti poikaani ja sydämeni tuntui suorastaan paisuvan rinnassani.
-Käydäänpä kylvyssä ennen kuin mennään iltaruualle.

Kävin siivoamassa potan sillä välillä, kun Cael kylvetti Donovanin. Heidän kylpyhetkensä kuulosti riemukkaalta ja sydämeni lauloi taukoamatta.

En edes välittänyt siitä, että koko ajan satoi. Ihan koko ajan.

Maalasin kaikki synkimmät pelkoni ulos. Cael kysyi hämmentyneenä, että halusinko todella katsella niitä makuuhuoneessani. Kerroin hänelle, että katseleminen auttoi, sillä siitä tiesin kertoa itselleni käsitelleeni tämän asian loppuun. Hymyilimme toisillemme ja taulun edessä vaihdoimme ensimmäisen varovaisen suudelman.

Donovanin kasvamista juhlimme yhdessä.

Pojassani oli häivähdyksiä Hänestä, mutta suljin niiltä silmäni päättäväisesti ja etsin niitä piirteitä, jotka hän oli perinyt minulta ja suvultani. Pitäydyin niissä.

Muutamia viikkoja syntymäpäivien jälkeen Cael vei minut treffeille. Ne olivat ihan ensimmäiset treffini ikinä.
-Mä olen hirvittävän pahoillani, että täällä sataa taas,
hän sanoi huokaisten murheellisesti.

-Katso tätä maisemaa. Ei tässä voi olla pahoillaan edes sateesta,
minä henkäisin ja sydämeni oli pakahtua onnesta.

Yhtäkkiä Cael polvistui ja alkoi kaivaa jotakin taskustaan. Sydämeni hyppi ylimääräisiä kertoja useastikin ja minun oli painettava kädellä rintaani, sillä pelkäsin sen tulevan kylkiluideni alta ulos.

-Lucia, mä en voi elää ilman sua. Tai voin, mutta en halua. Tää on ehkä kiirehtimistä, paljonkin, mutta...

Hän vaikeni hetkeksi:
-Tuletko sä mun vaimokseni?
Otin sormuksen varovasti hänen kädestään. Pelkäsin kuollakseni pudottavani sen, sillä sormeni tärisivät holtittomasti.

Sain kuin sainkin pujotettua sen paikalleen.
-Ei näin täydelliselle sormukselle voi sanoa ei,
totesin veikeästi ja Cael alkoi hymyillä maailman onnellisinta hymyä.

Varovasti hän suuteli minua.
-Mennään pois täältä. Me ollaan jo ihan läpimärkiä,
hän totesi sitten nauraen.

Juoksimme typerästi kädet pään päällä kohti yhteysvenettä ja nauroimme katketaksemme. Lopulta Cael pysähtyi niin äkisti, että törmäsin hänen selkäänsä. Nauroin edelleen, kävelin hänen syliinsä ja suutelin ensimmäisen kerran ihan kunnolla.

Donovan oli ollut parhaan ystävänsä luona "hoidossa" treffiemme ajan ja illalla hoidimme hänet nukkumaan ensin. Katsellessani poikani sikeää unta tein päätöksen.

-Oletko sä ihan varma tästä,
Cael kysyi lempeästi.

-Olen. Kyllä mä olen.
-Sä voit mikä hetki tahansa sanoa ei ja mä lopetan siihen paikkaan,
hän varmisti vielä ja rakastin häntä sen vuoksi vieläkin enemmän.

Hän oli yhtä lempeä rakastellessaankin. En pelännyt enää häntä lainkaan. Itkin vähän hänen kosketuksensa alla ja sain vakuutella tovin jos toisenkin, että kaikki on oikeasti aivan hyvin. Kun Cael vihdoin tuli varovasti sisälleni, hän totesi anovasti:
-Jos kiellät, niin kiellä nyt, sillä mä en enää kohta pysty lopettamaan.
Suljin hänen kasvonsa käsieni väliin, katsoin vakaasti häntä ja nostin aavistuksen lantiotani häntä vastaan. Cael voihkaisi vaimeasti ja alkoi vihdoin liikkua. Opin ymmärtämään mitä on todella olla rakastettu.

**********

Lucinda uskalsi kuin uskalsikin ottaa vihdoin riskin ja avata sydämensä Caelille. Hänen elämänsä vaikeat vuodet ovat vihdoin takana ja ensi osa onkin Lucindan viimeinen. Mulla meni niin paljon aikaa Lucindan koulun ja Donovanin hoidon kanssa, että kuvat olisivat olleet tuolta ajalta pelkkää ruokailua, pottailua ja läksyjen tekoa. En myöskään ymmärrä, mihin mulla katosi Donovanin lapsuusaika! Tai no, jossain määrin ymmärrän mihin, mutta sylettää ihan järjettömästi, että käytännössä unohdin kuvata. Sen vuoksi Lucindan tarina on lyhyempi kuin aiempien sukupolvien.